Valhe, emävalhe ja venäläinen totuus.
"Tämä johtuu siitä, että olemme oikeassa. Totuus on valtaa. Kun venäläinen kokee olevansa oikeassa, hän on voittamaton. Sanon tämän täysin vilpittömästi enkä kehumisen vuoksi. Jos tietäisimme, että olemme tehneet jotain pahaa tai epäreilua, kaikki roikkuisi langan varassa. Siitä seuraisi epäröintiä, jos ei ole sisäistä varmuutta siitä, että olet oikeassa. Sellainen on vaarallista."(Putin 23.11.2014, ItarTass)
Päätimme elokuussa 2012 käydä Valko-Venäjällä Se ei ole ainakaan tunnettu jokapojan tai naisen turistikohteena. Maa on paitsi historialtaan myös nykyoloiltaan huonosti tunnettu paikka. Siitä on vähänlaisesti suomenkielisiä teoksia, kuitenkin jotakin.
Kurantein teos on Tuntematon Valko-Venäjä (2009), josta saa nopeasti käsityksen sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. Sotahistorian klassikot mm. Carellin Marssi Venäjälle ja Poltettu maa kertovat toisen maailmansodan tapahtumat luotettavasti.
Napoleonin Grande Armée eteni samaa sotatietä Minskin (elokuu 1812) kautta Moskovaan kuin Aatun joukot (3.7.1941) rapiat vuosisata myöhemmin. Molemmat sotajoukot olivat varsin monikansallisia, kuten nykyään sanottaisiin. Ja vallottihan Kaarle XII Minskin 3.7.1708 ennen Ukrainan Pultavassa vuotta myöhemmin tapahtunutta katastrofia. Kaarlen joukkojen mukana on varmuudella ollut suomalaisia sotureita ja yksiköitä.
Valko-Venäjän historiaan voi tutustua Liettuan historian kautta. Suurin osa maan nykyalueesta kuului siihen puolen vuosituhannen ajan 1200-1300 -lukujen taitteesta vuoteen 1795. Tämän ajan perintö, lähinnä katolilaisuus ja muut länsivaikutteet ovat jossain määrin vielä havaittavissa. Ne erottavat valkoisen eli laajan Russin inhasta idästä.
Jos suomalaisiin tiedotusvälineisiin uskoisi, eipä sinne moni haluaisi vapaaehtoisesti mennä. Mutta kuitenkin Minsk osoittautui oikein mukiinmeneväksi kohteeksi ennakkoluulottomille Itä-Euroopan matkaajille.
Matkavalmistelut Matkavalmistelut alkoivat seurueen kokoamisella. Ilmoittautuneiden lukumäärä ei päätä huimannut. Toisaalta mitä pienempi seurue, sitä dynaamisempi, helpompi ja rennompi matka oli odotettavissa.
Valko-Venäjälle matkustaminen edellyttää välttämättönä muodollisuutena viisumia. Sellainen järjestyi kohtuullisin toimenpitein Traveller Oy -matkatoimistosta á 90 €. Valko-Venäjän viisuminhankinta edellytti matkatoimiston kautta kutsua. Sekin oli pelkkä muodollisuus. Lopulta matkan hintakaan ei tämä maahantuloluvan ylimääräinen kulu huomioiden kohonnut kohtuullisella majoituksella Hotel Planetassa korkeaksi.
Tupolevin-veljeksiä? Se olikin länsikone.
Lennot Helsingistä Minskiin ja takaisin sujuivat varsin nopeasti ja mallikkaasti Belavia-lentoyhtiön lennoilla. Ei tarvinnut aamuneljältä herätä, vaan lähdimme hyvin levänneinä matkalle klo 13 aikoihin Minskiä kohden, jonne saavuimme Helsigin kautta klo 18.00 aikoihin. Tärkeänä muodollisuutena kannattaa muistaa, että ulkomaisen henkilön pitää hankkia valkovenäläinen sairausvakuutus ja se on esitettävä passintarkastuksen yhteydessä. Sen voi hankkia muutamalla eurolla lentokentältä kioskista, joka sijaitsee ennen passintarkastusta. Lentokentältä oli ennaltavarattu taksikyyti (55 €) hotellille.
I matkapäivä
Tuloiltana olimme käyneet syömässä keskinkertaisessa pihviravintolassa ja piipahtaneet hotellin läheisessä tanssiravintolassa. Hotellilta saimme Sergei-poitsun hovikuskiksemme. Palveluhenkisenä musikkana hän jo tuloiltana sopi sitovasti ja toteutuneesti paluukuljetuksemme takaisin lentokentälle.
Aamulla klo 9.00 menimme taksilla keskustaan sotamuseolle Minskin hallinnolliseen keskustaan tai toiseen niistä. Sotamuseo aukeni vasta klo 10.00, joten istuskelimme ainoina asiakkaina toriterassilla. Kun museo sitten aukeni, näimme ainoat toiset länsimaalaiset turistit koko matkamme aikana. Saksasta olivat kuulema junalla saapuneet sivistyneen oloinen nuorempi mies (tai sitten desantti-dosentti) rinkkansa ja tytsynsä kanssa museolle. Solkkasimme siinä suorapuheisesti siihenastisista kokemuksistamme eikä valittamisen aihetta ilmennyt.
Sotamuseon lonasimme läpi rivakasti. Se oli perustettu jo toisen maailmansodan vielä kestäessä ja siksi rekvisiitta oli erittäin autenttisen oloista. Näkökulma oli neuvostoliittolainen ja sen vuoksi epäobjektiivista. Suhteettoman ja yksipuolisen roolin oli saanut alueella tapahtunut partisaanitoiminta. Sinänsä sodan tapahtumat oli esitetty kunnolla varsinkin operaatio Bagration, jonka merkitys Saksan itärintaman luhistumiselle oli ratkaiseva. Jopa talvisota oli mainittu ja sen suomalaista sotilasesineistöä havaitsimme.
Museovierailun jälkeen katselimme paikallista myytävää matkamuistotaidetta museon vieressä. Myyntikojujen katveessa piilottelivat paikallisen järjestyksenpitokoneiston "spetsnazit". Olivat aika sällinnäköisiä iivanoita. Eipä siellä "hipit hillu eikä varjot vaikerra", totesi vanhempi kollega osuvasti.
Sen jälkeen katselimme nuorison ohjattua menoa hallintoaukiolla (ks. I kuva) ja käväisimme terassilla välipalalla. Päätimme siinä, että lähdemme hyvän sään (+25 C) vuoksi ekskursiolle Stalinlinjalle hetimiten. Toisin sanoen takaisin hotellille ja lounastamaan. Sovimme Sergein kanssa 50 € hintaisesta matkasta Stalinlinjalle, joka sijaitsi noin 30 km Minskistä luoteeseen. Poitsu ei osannut ajaa aivan suoraan kohteeseen ja sen vuoksi näimme Zaslaujen historiallisen kylänkin.
Stalinlinja oli näkemisen arvoinen paikka. Sen historiallinen merkitys ei ollut kaksinen. Aatun panssarikiilat valtasivat Minskin vain noin puolentoista viikon perästä Barbarossa-hyökkäyksen alkamisesta ns. Bialystok-Minsk -operaatiossa (22.6.-3.7.1941). Eipä siten tämä Stalinille nimetty ja kantalinnoitettu puolustusasema juuri sakuja pidätellyt.
Paikalle oli kuitenkin tehty varsinainen spektaakkeli toisen maailmansodan historiasta. Esittelyssä olivat myös kaikki sen jälkeiset aseet, mitä CCCP oli kehittänyt. Valko-Venäjän sosialistisessa neuvostotasavallassa sijaitsi neuvostoaikaan merkittävästi sotateollisuutta ja -tekniikkaa. Osa museossa ja myös maassa valmistetussa on käytössä vieläkin eri puolilla maailmaa, jonka rauhaa niillä oli edistetty tai taannutettu.
Kun olimme reilut kaksi tuntia kierrelleet Stalinlinjalla lähdimme paluureissulle Minskiä kohden. Kärsivällisesti odottanut kuljettajamme ajoi ennen Minskiä bensiksille. Siellä pystyi tankkaamaan sekä valkovenäjän ruplilla, dollareilla ja jevroilla, joilla maksoimme kyydityksen. Pyyntömme mukaisesti hän kuljetti meidät kaukaasialaiseen ravintolaan. Ei se ihan kaukaasialainen oikeasti ollutkaan mutta sentään libanonilainen. Siellä söimme herkullisen aterian ja palasimme hotellille illan menoihin valmistautumaan.
Illalla sitkeimmät sissit hyökkäsivät kaupungin laadukkaaseen yökerhoon. Sisäänpääsy oli sikäläisen mittapuun mukaan tyyristä (18 €) mutta meno odotettua. Siellä oli muitakin länsimaalaisia ja paikallisia, joiden kanssa keskustelimme niistä näistä. Tyytyväisiä tuntuivat olevan maan menoon, paitsi se joka sanoi "go to your friend". Poislähtiessämme miliisi tarkasti ulitsalla taksinkuljettajien kuntoa ja lupa-asioita. Yksikään suhari ei naureskellut viranomaisille. Ilmankos kyyti oli laadukasta.
II matkapäivä
Aamulla heräsimme aikaisin hotellin maukkaalle aamupalalle. Päätimme tutustua tarkemmin Minskiin, ja sen toiseen hallinnolliseen keskustaan. Kävimme maanalaisessa kauppakeskuksessa ja matkustimme metrollakin.
Metro oli kätevä joukkoliikenneväline. Joskin metromatkaa varjosti keväällä 2011 tehty pommi-isku, jossa kuoli 15 ihmistä ja loukkaantui kymmenkertainen määrä. Siitä oli muistomerkki keskusmetroasemalla. Tekijät saivat oikeudenmukaisessa suhteessa mitatun rangaistuksensa. Siltä se ainakin tuntui metronmatkustajasta.
Kävimme välipalalla hallintoaukion terassilla. Tupakkaostoksilla kysäisin, miksi täältä ei saa Marlboroa. Myyjä näytti sormillaan vastaukseksi olemattomia viiksiään. Lukasenka harasoo vastasin tilannetajuisesti. Maan isäntä "Batka" taitaa olla aika tiukka presidentti. Hän on ollut vallassa muuten 1990-luvun puolestavälistä asti.
Ylipäätään maan turvallisuustilanne näytti olevan kunnossa. Kukaan ei joutunut ikäviin tilanteisiin ja kaikkialla oli erittäin siistiä. Samaa ei voi sanoa vaikkapa Itävallasta jossa vierailin kuukausi myöhemmin.Wienissä huumehörhöt ahdistelivat satunnaisia turisteja. Eivät minua. Valko-Venäjän ihmisoikeustilanne oli siis kohdallaan satunnaisen turistin näkökulmasta tarkasteltuna.
Keskustassa kävelimme aikamme. Paikallisia hääseurueita teennäisine tapoineen tuijoteltiin Surun saarella. Kuitenkin rankkasade keskeytti promenaadimme. Kiirehdimme läheiseen virallisemman puoleiseen matkamuistoliikkeeseen tilaamaan taksia. Yritin ostaa sieltä Lukasenkon kuvaa muistoksi. Mutta myyjä vain nauroi kysymykselleni. Eikä siellä totisesti missään näkynyt presidentin kuvia. Neuvostotyylisestä henkilöpalvonnasta ei siten voida puhua. Toisaalta Itä-Eurooppalaiseen mediatyyliin presidentti pani iltauutisissa maan asiat mallilleen päiväkodeissa, kouluissa jne.
Taksi kuljetti meidät hotellille kaupan kautta. Opimme, että ei pidä sopia matkan hintaa vaan matkustaa taksamittarin mukaan. Se oli selvästi halvempaa.
Paluupäivä
Sovitusti Sergei-poitsu odotti meitä klo 5.30 aamulla hotellin edessä. Lentokentälle läpäisimme kolme turvatarkastusta ja meidät tultiin lähes kädestä pitäen hakemaan lentokoneeseen. Se oli laadukasta palvelua jos mikä.
Lentokoneessa ei tarjoiltu kuten ei tulomatkallaan. Lentomatka Helsinkiin kesti vain 1 tunti 26 minuuttia.
Yhteenveto
Suosittelen matkustamista Valko-Venäjälle. Ihmiset siellä ovat paljon mukavampia ja vaatimattomampia verrattuna Venäjään tai Ukrainaan. Hinta-taso on kohtuullinen, tai ainakin siedettävä suomalaisille kitupiikeille.
Jäykistä juomista maistelimme Minskin Kristallia. Se oli kuivaa votkaa ja sopi kokiksen kanssa nautittavaksi. Paikallisista miedoista juomista ansaitsee maininnan Lidskoe-olut, jota valmistaa Olvin sikäläinen tytäryhtiö.
Toivottavasti viisumivapaus koittaa pian eikä typerä jeesustelu lykkää sitä. Tämä toki vain niillä ehdottomilla reunaehdoilla, että sitä kokeillaan ensin määräaikaisena ja, että jokainen maa hoitaa itse passitarkastuksensa. Ts. Schengen-menettelystä pitää luopua. Ja jos maiden välinen yhteistoiminta ei sitten toimisi (esim. rikollisten luovuttaminen tai karkottaminen), viisumimenettely voidaan aina palauttaa takaisin.
Vähintään auttava jopa kehnokin venäjän kielen taito on suositeltavaa, sillä englantia ymmärsivät vähänlaisesti. Mutta näinhän se itämatkailussa yleensä on. Ei välttämättä saa hyvää palvelua jos ei osaa sanoa edes sitä. Pysy hesarissa sitten.
Oiva tilaisuus käydä Valko-Venäjällä koittaa keväällä 2014. Silloin siellä järjestetään MM-jääkiekkoturnaus. Sitä valmisteltiin ainakin remontoimalla isoimpia hotelleja ja jäähallit olivat ainakin ulkopäin tarkasteltuina kunnossa. Ja tuolloin ajalla 25.4. - 31.5.2014 tapahtuvat matkat ovat viisumivapaita.
Talvisota alkoi 30.11.1939. Neuvostoliiton (NL) mahtava ja siihen asti voittamaton puna-armeija ylitti monessa kohtaa Suomen valtionrajan. Neuvostoliiton laajamittainen hyökkäyssota oli monelle Suomen valtion- ja sotilasjohtoon kuuluneelle yllättävää ja odottamatonta. Oli kuviteltu, että sotaa ei synny. Asehankinnat tarkoituksella laiminlyötiin, "ei ostettu aseita varastoihin ruostumaan" (Cajander ja Tanner). Oli jopa Suomen armeijan puolustussuunnitelmissa (VK 27-30) uskoteltu, että puna-armeija ei edes kykenisi hyökkäyksen koko itärajan pituudelta karjalankannakselta Petsamoon. Suomen sotilastiedustelu oli epäonnistunut selvittämään puna-armeijan todelliset joukot ja varustelun.
Talvisodassa Kannaksen Armeijan II armeijakunnan komentaja kenraalliluutnantti Öhqvist: Luulenpa naapurinmaan sotilaallisten voimavarojen tuntemuksen harvoin olleen niin puutteellinen kuin meidän tietomme Venäjän voimavaroista ennen Talvisotaa (Öhquist v. 1950: Talvisota minun näkökulmastani s. 65)
Todellisuuteen herättiin nopeasti ja pantiin toimeksi. Tieto Baltian maiden suostumisesta NL:n uhka- ja tukikohtavaatimuksiin, saatiin 28.9.1939. Suomen vuoro tuli seuraavaksi. Suomen edustajat kutsuttiin 5.10.1939 Moskovaan neuvottelemaan samoista aiheista. Sodan mahdollisuuteen varauduttiin jo samana päivänä. Perustettiin päämaja. Ryhdyttiin sotilaskeskityksiin kannakselle ja rajalle suojajoukkojärjestelyllä ja osittaisella liikekannallepanolla järjestämällä lokakuussa YH eli ylimääräiset sotaharjoitukset. Nämä suomalaisyhtymät koostuivat varusmiesjoukoista, suojeluskuntapataljoonista ja kenttäarmeijan so. reservinjoukkoista. Paitsi että joukot suojasivat välittömästi itärajaa ne suorittivat suuressa määrin linnoitustöitä puolustusasemissaan. Sotilaskeskitystoimien tarkoituksena oli myös tukea ja antaa uskottavuutta Suomen valtion edustajille, jotka olivat par´aikaa matkalla Moskovaan neuvottelemaan alue- ja sotilastukikohtien luovutuksesta NL:lle.
Kremlissä kuultiin NL:n alue- ja muut vaatimukset. Ne olivat niin huomattavia taloudellisesti ja puolustuskykyä romahduttavia, että Suomi ei suostunut niihin. Vähäisiin myönnytyksiin oltiin valmiita.
Suomen olisi tullut luovuttaa NL:lle,
- Suomenlahden ulkosaaret so. Suursaari, Lavansaari, molemmat Tytärsaaret, Peninsaari ja Seiskari,
- karjalankannaksella aluetta 70 kilometriä itärajalta (ei Leningradista kuten epätäsmällisesti joissakin lähteissä esiintyy) Viipuriin päin. Tämä tarkoitti Suomen pääpuolustuslinjan myöh. Mannerheimlinjan ja Koiviston saaren rannikkolinnakkeiden luovuttamista! ja
- Hangon alue laivasto-, rannikkotykistö- ja lentotukikohdaksi Lappohjan satamineen,
- Petsamossa Kalastajasaarennon alue satamineen.
Heidän (Stalinin ja Molotov) meille esittämiensä vaatimusten perusteluihin ei siis ainoakaan nykyaikaisen koulutuksen saanut upseeri voi suhtautua täysin vakavasti. Pikemmin se mitä he nyt vaativat on johdantona vain uusiin, paljon pidemmälle meneviin vaatimuksiin, jotka esitetään niin pian kuin me olemme myöntyneet meille nyt esitettyihin ja siten tuntuvasti huonontaneet omia puolustusmahdollisuuksiamme. (Öhqvist Östermanille 4.11.1939, mts s. 82)
Suomen ainoa jäätymätön satama oli Kalastajasaarennossa ja Hanko oli tärkeä eteläinen satama. Näiden siirtyminen NL:lle olisi eristänyt Suomen paitsi taloudellisesti myös sotilaallisesti estämällä ulkomaisen avunsaannin (Englanti ja Ranska).
Talvisodan taustaa
Neuvostoliitto oli aikaisemmin kuluvan vuoden syyskuussa kutsunut Baltian maiden edustajat neuvottelemaan puna-armeijan joukkojen sijoittamisesta maiden alueelle ja niille luovutettavista laivasto- ja lentotukikohdista. Nämä ns. tukikohtasopimukset ja keskinäiset avunantosopimukset oli solmittu juuri ennen kuin oli tullut Suomen vuoro. Baltian maiden kohtalona oli tulla kesällä 1940 miehitetyksi ja liitetyksi Neuvostoliittoon, josta tarkemmin tässä linkissä.
Neuvostoliiton toiminta perustui 23.8.1939 solmittuun Molotov - Ribbentrop -sopimukseen (MRP). Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat valtioidensa välisen alueen valtiot Mustaltamereltä Suomen Petsamoon Jäämerelle saakka etupiireihin. Sopimuksessa Suomi luettiin kuuluvaksi Baltian maihin ja niiden kuuluvan NL:n etupiiriin. Tällä sopimuksella NL ja Saksa aloittivat II maailmansodan hyökkäämällä Puolaan syyskuussa 1939.
Zhdanov eestiläiskätyreineen Tallinnassa
Ainoa seikka, mikä konkreettisesti viivytti Baltian maiden bolshevointia, täydellisen alistamisen loppuunvientiä ja MRP:n täytäntööpanoa, oli talvisota. Se ei todellakaan mennyt Stalinin ja hänen pääkäsikassaransa A. Zhdanovin käsikirjoituksen mukaan kuten Baltian maissa tapahtui. Tässä mielessä talvisota hyödytti myös Baltian maita.
Arvo Poika Tuomisen tietojen (Yrjö Leino) mukaan nimenomaan Viron, Latvian ja Liettuan bolshevoinnin toimeenpanija Zhdanov päätti puna-armeijan hyökkäyksestä Suomeen. Zhdanov myös päätti ja vastasi Terijoen hallituksen perustamisesta edustamaan Suomea, kun virallisen Suomen tasavallan edustajat olivat hylänneet NL:n laajat alue- ja tukikohtavaatimukset 12.10. - 13.11.1939 käydyissä neuvotteluissa.
Kaikkien neuvostovalheiden sarjassa ns. Terijoen hallituksen muodostaminen Terijoella talvisodan toisena päivänä 1.12.1939 ja sen tällöin antama julistus on totuudellisuuden pohjanoteeraus, oikea kaikkien valheiden äiti. Siinä väitettiin vallankumouksen alkaneen Suomessa ja suomalaisten sotilaiden siirtyneen väliaikaisen kansanhallituksen puolelle:
" - - Eri puolilla maata on kansa jo noussut ja julistanut voimaan Kansanvaltaisen Tasavallan. Osa Suomen armeijan sotilaita on jo siirtynyt kansan kannattaman uuden hallituksen puolelle. - -"
Eipä siellä Terijoen "kauppalassa" todellisuudessa mitään "kansanhallitusta" ollut, paitsi paikkakunnan alueella rajan ylittäneitä puna-armeijan joukkoja. Ne kirjaimellisesti itse kutsuivat itsensä. NL asetti kansanhallituksen, joka puolestaan kutsui NL:n puna-armeijan avustamaan sitä.
Kuusinen sopii Moskovassa.
Mutta kansanhallituksen pää-ja ulkoministeri Otto Wille Kuusinen jo seuraavana päivänä 2.12.1939 edusti sitä Moskovassa. NL ja kansanhallitus solmivat ensitöikseen avunanto- ja yhteistyösopimuksen. Sopimus oli pääosin samansisältöinen kuin mitä Baltian maat oli painostettu solmimaan NL:n kanssa.
Sopimuksessa NL itsekontrahoi (sopimus jossa sama oikeussubjekti tosiasiassa edustaa molempia osapuolia)
1) NL:n ja Suomen aluevaihdoista karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa,
2) puna-armeijan laivasto- ja lentotukikohtien perustamisesta Suomen alueelle (Hangon vuokra-alue) ja Suomenlahden saarten ja Petsamon alueiden myymisestä NL:lle,
3) sotilasliitto -hyökkämättömyyssopimuksen ja
4) kaupallisia asioista valtioiden kesken.
Sopimuksen voimassaoloajaksi määrättiin 25 vuotta.
Neuvostoliitto erotettiin kansainliitosta, syynä kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäyssota Suomeen. Nimenomaisesti siitäkin huolimatta, että NL kiisti olevansa sodassa Suomen kanssa, vetosi kansanhallituksen 1.12.1939 antamaan julistukseen ja 2.12.1939 tehtyyn NL:n ja Kuusisen kansanhallituksen solmimaan Keskinäiseen Yhteistyö- ja avunantosopimukseen. NL ei hyväksynyt Suomen tasavallan hallitusta toimivaltaiseksi. Se katsoi Risto Rytin hallituksen "Suomen entiseksi, ja sen edustajat vallasta poistetuiksi valtuutetuiksi". Kansainliitto ja kansainvälinen yhteisö olivat eri mieltä. Poikkeuksena NL:n rikoskumppani Natsi-Saksa, joka onnitteli NL:a sotatoimista Suomea vastaan.
Kuusisen suursuomi
Kuusisen suursuomi
Kuvitelma Kuusisen suursuomesta perustuu kohdan 1) aluevaihtoihin. Sen mukaan Kuusisen johtama Suomi olisi saanut hyvitykseksi alueluovutuksista laajan alueen Itä-Karjalasta.
Tarkemmin kartasta havaitaan, ettei aluelahjoitukseen kuulunut Muurmannin rataa tai mitään muutakaan NL:lle stategisesti merkittävää aluetta. Toisin sanoen NL:n takamaita, joissa aiemmin oli asunut pääosin suomensukuista karjalaisväestöä (aunuksen - ja vienankarjalaisia).
Karjalankannaksen, Suomenlahden ulkosaarten ja Petsamon kohdalla kartan rajat pääosin vastaavat NL:n Suomelle ennen talvisotaa esittämiä aluevaatimuksia. Poikkeuksena se, että viralliselle Suomelle tarjottu Repola -Porajärven -alue oli laajentunut Itä-Karjalan alueella Kuusisen suursuomeksi. Silti jopa itse Stalinin kynänjälki näkyy siinä:
Moskovan neuvotteluihin Suomen edustajana osallistunut ministeri Väinö Tanner kertoo kirjassaan, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana (1950 s. 69), "- - Karjalan kannakselta vaadituista alueista syntyi laajempi keskustelu. Suoralta kädeltä hylättiin Suomen taholta tehty tarjous - - Stalin piirteli vapaalla kädellä pöydällä olevaan yleisesikunnan karttaan uusia linjoja, joita myöten uuden rajan tulisi kulkea. Oli ilmeistä, että hän oli hyvin perehtynyt tämän alueen maantieteeseen. Kaikilla näillä uusilla rajaehdotuksilla oli se vika, että niiden päätepisteenä oli Koiviston pohjoispuoli. - -"
Klikkaa sanaa kynänjälki
Stalinin piirtelyn mukaan suomalaisten pääpuolustuslinja ns. Mannerheimlinja Vuoksen ja Suomenlahden välisellä alueella ja Koiviston saari ja siellä sijainnut Saarenpään rannikkotykistötukikohta olisivat jääneet NL:n puolelle. Näissä asemissa Suomen armeija talvisodassa torjui ja puolusti puna-armeijan hyökkäystä peräti joulukuun 1939 alusta 17.2.1940 saakka. Kun huomioidaan, että rauha tuli 13.3.1940, Mannerheimlinja ja Koiviston linnakkeet olivat kiistattoman tärkeitä karjalankannaksen ja Suomen puolustukselle.
Eikö Stalinin luottanut edes NL:n (itsensä) asettamaan Kuusisen hallitukseenkaan, kun sille luvatut mannut kulkivat kannaksella samoin kuten virallisen Suomen edustajille oli ehdotettu. Tosiasia on se, että NL:ssa oli silloin vain yksi todellinen kartanpiirtäjä ja käsikirjoittaja. Muiden tahdolla, uskomuksilla tai kuvitelmilla ei ollut merkitystä.
Kuusisen suursuomea ei ollut koskaan tarkoitus toteuttaa. Ja siinäkin tapauksessa, että tällaiseen pelleilyyn olisi ryhdytty vain silloin, kun Suomi olisi liitetty Neuvostoliittoon. Kuten tiedämme Neuvosto-Eesti ja Neuvosto-Latvia päinvastoin menettivät itäosiensa alueita Neuvostoliittoon kuuluessaan: Narvajoen - Laukaanjoen välisen alueen ns. Viron inkerin, Petserin alueen ja Setumaan ja Abrenen alueen. Sen vuoksi mainitut alueet kuuluvat nykyäänkin Venäjän federaatioon. Jos Suomi olisi seurannut Baltian maiden esimerkkiä hyväksymällä NL:n vaatimukset välttääkseen talvisodan tai Kuusisen marionettihallitus oli päässyt valtaan, vertailuun perustuvan johtopäätöksen mukaan tänäänkään Suomella ei olisi Kuusisen kansantasavallan saati suursuomalaisia rajoja.
Asiantuntevaa venäläistä keskustelua Kuusisen suursuomen kartasta Karelia-yhdistyksen sivustolla.
Talvisota oli Suomen pelastus, mutta hinta oli korkea, sanotaan usein. Aikalaisille rauhanehdot olivat suorastaan hirvittävät - -
- - Mutta Molotov puhui totta siinä, että kaikki oli aivan ilmeisesti käynyt toisin kuin neuvostojohto oli suunnitellut ja niinpä rauhastakin tuli toisenlainen kuin oli suunniteltu. Neuvostohistorioitsijat - joita on jokunen myös vielä nykyään Venäjällä - ovat usein korostaneet sitä, että talvisota olisi voitu välttää. Joidenkin uutterien stalinistien mielestä se oli siis "tarpeeton sota". Molotov ja Stalin olivat samaa mieltä, eivätkä he ilmeisestikään odottaneet sotaa, varmasti eivät ainakaan sitä massiivista sotaa, joka poisti elävien kirjoista puolitoistaasataa tuhatta puna-armeijalaista kaiken muun aiheuttamansa tuhon ohella. Luvut ovat vertailukelpoisia toisen maailmansodan suurimpien taistelujen rinnalla.
- -Neuvostokansalle oli annettava edes jonkinlainen hyvitys ja se oli Pietari Suuren raja. Venäjän arkistoista nyt paljastuneet mielipidetarkkailuraportit osoittavat, että saavutusten ja uhrausten epäsuhta herätti silti kansan tyrmistystä.- -
- - neuvostojohto oli panostanut talvisotaan niin paljon arvovaltaansa, että koko sen uskottavuus oli vaakalaudalla, mikäli koko tarina Suomen vallankumouksesta ja avunannosta Kuusisen hallitukselle jouduttaisiinkin perumaan. Mutta niin vain tehtiin.
Kun me luemme Talvisodan historiaa, me yleensä lähdemme ikään kuin itsestäänselvyytenä siitä, että Suomi menetti siinä Karjalan, mutta säilytti itsenäisyytensä, maksaen siitä korkean hinnan. Oletuksena yleensä on, että Neuvostoliitto halusi liittää itseensä koko Suomen, mutta sitkeän vastarinnan ansiosta se sai vain osan.
Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. On varmaa, että Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa hallintaansa Suomenlahden suun ja sen tehdäkseen se ei kaihtanut sotilaallisiakaan toimia. Oliko se päättänyt myös liittää Suomen itseensä, on toinen kysymys, jonka vastaus on aivan hämärän peitossa. Baltian maita ei aluksi liitetty Neuvostoliittoon, ne "liittyivät" siihen vasta myöhemmässä vaiheessaeikä ole varmaa, oliko asiasta päätetty jo Molotovin-Ribbentropin sopimuksen aikoihin vai tehtiinkö päätös vasta myöhemmin. Joka tapauksessa, kun Suomi ei suostunut antamaan tukikohtia, ainakaan lyhyen painostuksen jälkeen, päätettiin asia ratkaista aseellisesti, mutta se oli aikomus ratkaista aivan erityisellä tavalla.
Kun Suomelta Molotovin ja Kuusisen hallitusten välisellä sopimuksella otettiin etelässä Koivistolle saakka ulottuva alue Karjalan kannaksen eteläosasta sekä Hanko vuokralle hyvästä maksusta, sille annettiin tätä vastaan Itä-Karjalasta kerrassaan ruhtinaallinen korvaus. Kyseessä ei enää ollut se kaksinkertainen korvaus Repolan ja Porajärven alueelta, jota vielä neuvotteluissa oli tarjottu. Nyt julistettiin, että Suomeen oli liitetty Itä-Karjalan karjalaisvoittoiset alueet, jotka verisukulaisuuden perusteella kuuluivat Suomen yhteyteen. Näin toteutettiin näiden kahden sukulaiskansan, suomalaisten ja karjalaisten oikeutettu vuosisatainen toive. Tämän toiveen täyttämistä ei siis ainoastaan julistettu oikeutetuksi - mikä muuten unohdettiin jatkosodan aikana - vaan se myös toteutettiin valtiosopimuksella, joka piti mahdollisimman pian ratifioida Helsingissä. Kyseessä oli siis Suur-Suomen luominen. Ja tämä oli nimenomaan itsenäinen ja riippumaton valtio. Näitä Suur-Suomen karttoja levitettiin miljoonapainoksina, sekä lehtien sivuilla että muutenkin. Alleviivaan vielä sitä, ettei kyseessä ollut lupaus tai propaganda, vaan Neuvostoliiton puolelta pätevä ja sitova valtiollinen toimi.
- - -
Mutta psykologisella tasolla Suuri Lahjoitus oli epäuskottava, ellei oletettu suurta vastinetta. Se oli parhaita argumentteja sen puolesta, että oli taisteltava. Suomessa oli jo opittu olemaan uskomatta mitään, mitä rajan takaa huudeltiin. Niinpä sitten taisteltiin, vastoin kaikkea realismia ja järkeä. Ihmeen kautta puna-armeija saatiin pysäytettyä ja Kuusinen pidettyä loitolla. Mutta taistelemalla Suomi menetti sekä Karjalan että sen Itä-Karjalan alueen, jonka se olisi ilman taistelua saanut. Mutta siinä Suur-Suomessa ei joka miehellä olisi ollut oikeutta "suorana seistä tai kaatua". Siellä olisi ammuttu niskaan.
Kirjoitus herättää kysymyksiä ja kritiikkiä, sen väitteiden perustelut ovat ristiriitaisia. Se kyseenalaistaa suoraan talvisodan merkityksen Suomen itsenäisyydelle. Siinä väitetään vakavasti otettavaksi NL:n ja Terijoen nukkehallituksen välistä sopimusta erityisesti Itä-Karjalan osien liittämisestä Suomeen. Kärjistetysti sanoen Suomea ei olisi liitetty Neuvostoliittoon, vaan Suomeen olisi liitetty NL:on kuuluneita alueita (sic).
Talvisota vs. suostuminen NL:n aluevaatimuksiin ilman sotaa
Edellisessä kirjoituksessa alleviivatut väitteet ovat selvästi vastoin silloin tapahtunutta, riidattomia faktoja ja kansainvälistä oikeutta. Toki karjalankannas, Laatokan-Karjala, ulkosaaret ja Sallan alue menetettiin talvisodan päättäneessä Moskovan pakkorauhassa. Mutta nykyisen historiantutkimuksen mukaan ei ole olemassa mitään perusteita sille, että Neuvostoliitto olisi jättänyt Suomen alistamatta, valloittamatta ja liittämättä itseensä. Sanalla sanottuna sille, että NL olisi menetellyt MRP:n toteuttamisessa Suomen kanssa toisin kuin Baltian maissa tapahtui. Neuvostoliitto ei varmuudella olisi tyytynyt rajoitettuihin, neuvottelujen kohteina olleisiin tavoitteisiin Suomen suunnalla (ks. edellä Öhqvist s. 82).
Suomen miehityksen ja liittämiseen NL:on estivät seuraavat seikat:
1) talvisota, Suomen poliittinen vastustus ja sotilaallinen puolustustaistelu,
2) Stalinin päätös lopettaa talvisota solmimalla Moskovan rauha (12.3.1940), koska NL:n diktaattori pelkäsi joutuvansa sotaan Englannin ja Ranskan kanssa, jos talvisotaa ja Suomen valloittamista olisi jatkettu.
3) MRP:n irtisanominen Suomen osalta 11/1940: Adolf Hitler (Aatu) ilmoitti ulkoministeri Molotoville Berliinissä marraskuussa 1940, että NL ei saanut pyytämiään vapaita käsiä Suomen suhteen, kuten oli MRP:n mukaan elokuussa 1939 sovittu. Saksa ei halunnut konfliktia Itämerellä ja toista sotaa Suomea vastaan,
Molotov 9.11.1940: "Suomen kysymys on vielä ratkaisematta ja hän pyysi Johtajaa sanomaan, onko Saksan ja Venäjän sopimus, sikäli kun se koskee Suomea, edelleen voimassa. Neuvostohallituksen näkemyksen mukaan tähän ei ole tullut muutoksia."
Aatu 13.11.1940: "- - se (Saksa) ei toivo mitään uutta konfliktia Itämerellä. - - Edellä olevista pohdinnoista johtuen Saksa ei halua mitään uutta Suomen sotaa - -."
Molotovin diplomaatin muistiinpanot 13.11.1940 neuvotteluista: Все это побуждает Германское Правительство стремиться к тому, чтобы воспрепятствовать возникновению вторичной войны в Финляндии.
Neuvostoliiton valloitushalut Suomea kohtaan eivät siten rajoittuneet vain talvisotaa edeltäviin neuvotteluihin ja talvisodan aikaan. Ne jatkuivat, kunnes suurpoliittinen tilanne muuttui NL:n joutuessa sopimuskumppaninsa Saksan kanssa vastakkain. Paperitiikeri Kuusinen tai muut Stalinin sisäisestä terrorista tienneet suomalaiset kommunistit eivät olisi estäneet Suomea joutumasta samaan asemaan kuin Baltian maat. Sitä silmällä pitäen on yhdentekevää lupaukset tai kuvitelmat Neuvosto-Suomen rajanpaikasta Itä-Karjalassa, Uralilla tai jopa Beeringin salmessa.
Joskus väitetään, että itse NL:n käymät neuvottelut osoittaisivat sen tyytymistä aluevaatimuksiinsa, siis muuhun kuin Suomen valloittamiseen. Tämä ei osoita mitään. Sun Tzun hyökkäysstrategian mukaan sotataidon huippu on vihollisen kukistaminen ilman taistelua, eikä sadassa taistelussa. Näin tapahtui Baltian maiden mutta ei Suomen kohdalla.
Sitä paitsi Stalin ei jättänyt mitään sattuman tai neuvottelujen varaan itsepäisten suomalaisten kanssa (упорние финны). Puna-armeijan joukkojen keskitykset Suomen vastaiselle rajalle alkoivat ennen neuvotteluita viimeistään syyskuun 1939 alussa. Keskitettyjen joukkojen määrä, talvisodan alussa 4 armeijaa, lopussa 6 armeijaa ja sijoitus/lähtöalueet, ja vertaamalla niitä silmälläpitäen erityisesti neuvotteluvaiheen alue- ja tukikohtavaatimuksiin osoittavat, että puna-armeijan 30.11.1939 hyökänneet joukot eivät olleet tarkoitettu pelkästään tukikohtajoukoiksi vaan valloitusarmeijaksi.
Kuusisen suursuomi -kuvitelma ei ollut sitova tai uskottava
Kansainliitto erotti NL:n hyökkäyssodan vuoksi kansainliiton jäsenyydestä. NL tuossa yhteydessä vetosi Kuusisen kansanhallituksen kanssa tekemään avuntoanto- ja yhteistyösopimukseen ja Kuusisen hallitukseen Suomen kansan edustajana. Kansainliitto ei antanut näille seikoille merkitystä asiassa so. tunnustanut Kuusisen hallitusta vaan katsoi Rytin hallituksen Suomen kansan edustajaksi. Kansainliitto ei tunnustanut avunantosopimusta valtiosopimukseksi, eli kansainvälisen oikeuden normiksi.
Näiden seikkojen perusteella ja huomioiden sen, että Terijoen hallitus tosiasiassa oli NL:n asettama, NL:n tekemä sopimus ei ollut kansainvälisen oikeuden mukaan sitova.
Yleisesti tunnettua on, NL ei noudattanut kansainvälistä oikeutta tai niitäkään valtiosopimuksia, joissa se oli osapuolena. Sitä osoittavat relevantisti talvisotaa edeltäviin tapahtumiin ja MRP:n täytäntöönpanoon liittyvät tukikohtasopimukset Baltian maiden kanssa. NL ei niihin tyytynyt. Se rikkoi niitä miehittämällä ja pakkoliittämällä nämä valtiot itseensä kansainvälisen oikeuden ja maiden valtiosääntöjen vastaisesti.
Yhteenvetoa
Nykyään voidaan pitää talvisodan ja siihen liittyvien muiden tapahtumien historiaa siinä määrin tarkasti selvitettynä, että niiden perustosiseikkoja ja tapahtumia ei kukaan vakavasti otettava taho tai ihminen kiistä. Kuvitteleeko joku vakavissaan, että Suomi olisi nykyään suurempi alueellisesti, jos talvisotaa ei olisi käyty.
Edellä siteerattu joiltakin osin mielenköyhä kolumni osoittaa muuta. Jopa Venäjän federaation viralliset tahot ja yksittäiset venäläiset historiantutkijat ovat esittäneet käsittämättömiä tulkintoja talvisodasta. Puhutaan neuvostomalliin "Erkon sodasta" ikään kuin talvisota olisi Suomen aiheuttama. Tai että Suomi oli ennen talvisotaa 1930-luvulla suunnitellut saati toteuttamassa Saksan kanssa hyökkäystä NL:on.
Tässä yhteydessä huomautan, että Venäjällä on myös todellisia asiantuntijoita asiaan liittyvässä historiassa eivätkä he muuntele totuutta poliittisin tai muilla epätieteellisillä perusteilla. Päinvastoin heistä monet ovat antaneet arvokasta ja oikeaa tietoa venäläisistä arkistoista ja uusia näkökulmia tapahtumiin.
Tämä kirjoitus on tehty sen vuoksi, että perusfaktat sekä järkevät että uskottavat johtopäätökset erotettaisiin muusta.
LÄHTEET mm.
Nordberg Erkki (2003), Arvio ja ennuste - Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla
Tanner Väinö (1950), Olin ulkoministerinä - talvisodan aikana Öhqvist Harald (1950), Talvisota - minun näkökulmastani.
Paluupäivä
