 |
| Manstein vasemmalla, tunari-korpraali keskellä. |
Kirjan parasta antia ovat Mansteinin itse tekemät välittömät havainnot siitä, kuinka Natsi-Saksan valtakunnankansleri, korpraali Aatu puuttui konkreettiseen sodankäyntiin erit. itärintamalla, syrjäytti ammattiupseerien mielipiteet ja taidon. Tällä toiminnalla oli tuhoisat vaikutukset sodan käyntiin. Tappiot olivat verrattavissa, samanlaisia ja syisiä kuin Stalinin ala-arvoisella johtamisellaan puna-armeijalle aiheuttamat tappiot vuosina 1941-42.
Kritiikki - onko sitä?
Onko Suomessa puitu Suomen sodanjohdon toimintaa talvi- ja jatkosodan kriittisesti? Ehkä on, mutta se on hajallaan eri teoksissa. Kukaan ei halua leimautua oman pesän likaajaksi tässä arassa aiheessa. Toisaalta rehellinen tutkimus on aina perusteltua. Se ei loukkaa tai halvenna Suomen tai sen sodan johdon toimintaa saati rintamamiehiä.
 |
| Airo oikealla, Syvärillä syksyllä 1941. |
Tv-ohjelmassa "Vaikeneva kenraali" vuodelta 1978 (ks. kohta 00.38 min kohdalla) hän sivusi tai raotti tätä aihepiiriä hiukan. Silloisen ajanhengen mukaisesti suomettuneet toimittajat kysyivät, kannattiko Airo Muurmannin radan katkaisemista kevättalvella 1942 Sorokassa (Sorokka - Arkangeli). Airo vastasia suunnittelleensa operaation ylipäällikön määräyksestä. Se esiteltiin Mannerheimin toimesta presidentti Rytille, ja hylättiin Mannerheimin suosituksesta. Lisäksi harvasanaiseksi tunnettu Airo sanoi suoraan, että "Sorokan-operaation toteuttaminen jättäminen oli virhe". Sotia käydään yleensä sodan voittamiseksi, eikö.
Onko Suomella Mansteinin teoksen nimeä ja ajatusta lainatakseni menetettyjä voittoa? Suomen armeija saavutti jatkosodassa 1941-44 kokoonsa ja resursseihinsa nähden suuria voittoja. Se valloitti takaisin paitsi talvisodan Moskovan pakkorauhassa (13.3.1940) menetetyt alueet myös laajoja alueita Itä-Karjalasta aina Äänisjärveä ja Syvärin jokea myöten. Mutta laiminlyötiinkö joitain sotatoimia? Ja kenestä se johtui, sodan johdosta vai poliittisesta johdosta.
Lopputulos on tunnettu. Kerrotut alueet menetettiin. Niukin naukin selvittiin itsenäisenä valtiona, jonka suvereniteettia ja jopa sisäpolitiikkaa kuitenkin rajoittivat ns. sodanvoittaja Neuvostoliiton vaikutus so. poliittisen kulttuurin suomettuminen, itsesensuuri, kotiryssät jne vuosina 1944-1991.
Mannerheimista sodan johtajana ja poliittisena johtaja
Hänen kuolemastaan tuli 28.1.2011 kuluneeksi 60 vuotta. Kansainvälisesti tunnetun suomalaisen valtiomiehen kuolema oli paitsi suuri kansallinen tapahtuma sodanjälkeisessä ja taloudellisesti elpyvässä maassamme mutta myös ulkopoliittisesti kiusallinen maamme ja Neuvostoliiton silloiselle poliittiselle johdolle.
Suomi oli tuolloin riippuvainen Neuvostoliitosta poliittisesti ja taloudellisesti. Vuonna 1948 oli maittemme välillä solmittu YYA-sopimus oli nimenomaan sotilasliittosopimus. Se ei ollut mikään rauhanepistola kuten myöhemmille sukupolville on harhaanjohtavasti sepitetty jopa presidenttien suulla.
Muutama vuosi sitten Mannerheim äänestettiin viihteellisessä tv-ohjelmassa suurimmaksi suomalaiseksi. Suurin suomalainen? Mies joka ei osannut edes puhua kunnolla suomen kieltä. Mies joka palveli Venäjän keisarikunnan armeijassa edeten jopa ratsuväen kenraaliluutnantiksi saakka. Mies joka ei jatkosodassa uskaltanut ryhtyä ja tehdä Neuvostoliiton kukistamisen vaatimia sotilaallisia toimia syys-marraskuussa 1941 ja myöhemmin.
Mannerheim oli myös sotilaana todellinen poliittinen vaikuttaja (sisäpiiriläinen). Valkoisen armeijan ylipäällikkönä vapaussodassa 28.1. - 16.5.1918 hän kukisti maassamme tapahtuneen punaisen ja venäläisten bolsevikkien tukeman vallankumouksen. Toki hän oli ylipäällikkönä sitä samaa talvisodassa 30.11.1939 - 13.3.1940 ja jatkosodassamme 25.6.1941 - 4.9.1944.
Jatkosodan lopulla 4.8.1944 Mannerheim ryhtyi Suomen tasavallan presidentiksi irrottaakseen Suomen sodasta. Neuvostoliiton kanssa piti aikaansaada rintamilla aselepo ja valtioiden kesken tehdä rauhansopimus. Mannerheimiin luotettiin laajasti ja hän onnistui rauhanteossa. Mutta Mannerheim luopui tehtävästään "terveydellisistä syistä" 1946:
Oikeusministeri Kekkosen ja kenraalieversti, liittoutuneiden valvontakomission johtajan Zhdavovin kutoma sotasyyllisyysfarssi, joka ei suoranaisesti koskettanut Mannerheimia, teki Mannerheimille mahdottomaksi jatkaa Suomen presidenttinä. Suomi oli joutunut suuressa määrin Neuvostoliitosta ja sen Suomessa olevan elimen Liittoutuneiden valvontakomissiosta riippuvaiseksi ja valvottavaksi. Suomen suvereeniteetti oli vähintään lainassa Moskovassa ja sitä toimeenpani kerrottu komissio Hotelli Tornista käsin Helsingissä.
Mannerheim oli armeijan ylipäällikkönä vastuussa sotatoimien johtamisesta. Hänen täytyi konsultoida ja toiminnassaan ottaa huomioon myös varsinaisen valtiojohtomme presidentti Rydin ja Suomen hallituksen poliittinen toiminta ja tavoitteet. Suomi kävi sotaa demokraattisena maana. Eittämättä sillä oli vaikutusta myös konkreettisiin sotatoimiin ja strategiaan, joista valittuja esimerkkejä jäljempänä. Sen vuoksi Mannerheimin toimivaltuuksia tai Suomen sodankäyntiä ei todellakaan voi verrata Aatun toimintaan ja Natsi-Saksan diktatuuriin.
Mannerheimin kriittiset päätökset vuonna 1941
Mannerheim ei ollut mikään natsi saati saksalaismielinen poliitikko. Venäjää palvelleena ja sen resurssit tuntevana hän ei halunnut orjallisesti Suomen sitoutuvan ja toteuttavan Aatun tai Natsi-Saksan tavoitteita. Hän oli varovainen ja pidättyväinen. Seuraavat tapahtumat osoittavat sen konkreettisesti.
1) Kevennyshyökkäys karjalankannaksella syys-lokakuussa 1941
 |
| Jodl Mikkelissä, nykyisellä klubilla. |
Saksan pohjoinen armeijaryhmä A (Heeresgruppe A) oli saartamassa Leningradia. Se toteutui 8.9.1941 Nevanniskalla Pähkinälinnassa (Schlisselburg).
Jodl pyysi, että suomalaiset joukot olisivat Valkeasaaressa (Белоостров) tehneet hyökkäyksen tai edes valehyökkäyksen Mustapuron suuntaan (Tsernaja Retska/Чёрная речка ) enimmillään 9 kilometriä, jotta saksalaisten joukot olisivat samanaikaisella hyökkäyksellä voineet ylittää Nevajoen.
Joka tapauksessa se olisi helpottanut Leningradin piiritystä huomattavasti eikä mitään materiaaliapua olisi miljoonakaupunkiin päässyt. Olisivatko kaupungin asukkaiden kärsimykset olleet pienemmät, jos Leningradin puolustus olisi antautunut loppuvuodesta 1941 tai vuoden 1942 alussa. Stalinin julma ja suorastaan keskiaikainen puolustustaktiikka ei sellaista sallinut.
Mannerheim kieltäytyi toteuttamasta Jodlin pyyntöä. Airon mukaan Mannerheim tarpeettomasti sanoi Jodlille, että Suomi ei osallistu operaatioihin Leningradia vastaan. Suomalaisjoukot olivat kannaksella pysäyttäneet hyökkäyksensä 4.9.1941 mennessä niin, että rintamalinja kulki Suomen entistä valtionrajaa pitkin ja sen tuntumassa. Joukkojen ryhmityksen etulinja osittain oikaisi Neuvostoliiton puolella niin, että rintamalinja Suomenlahden rannalta Rajajoen suulta oli mahdollisimman lyhyt ja kulki maastossa puolustuksellisesti järkevästi.
Mannerheimin pelkäsi, että hyökkäys tällä suunnalla olisi Neuvostoliiton johdossa tulkittu suoraksi operaatioksi Leningradia vastaan. Siitähän siinä oli viime kädessä juuri kysymys, Leningradin kukistamisesta Barbarossa-suunnitelman mukaisesti.
2) Syvärin ylimenohyökkäys eli "Kädenlyönti Syvärillä" jäi tekemättä
 |
| Kädenlyönti Syvärillä. Lähde. |
Kädenlyönnillä Syvärillä -operaatiolla tarkoitettiin sitä, että suomalaiset joukot olisivat hyökkänneet Syvärin virran ylitse ja kohdanneet sitten vastakkaisesta Tihvinän suunnasta edenneet saksalaisjoukot Laatokan kaakoispuolella. Operaatio olisi sinetöinyt Leningradin kohtalon täydellisellä ja syvällä saarrostuksella.
Samalla matkallaan Mikkelin päämajaan Jodl on pyytänyt Mannerheimilta osallistumista tähän operaatioon. Kenraali Talvelan johtama yhtymä, Karjalan Armeija aloitti 4.9.41 hyökkäyksen Tuulosjoelta kohti Syväriä ja Äänislinnaa. Mutta kuten tunnettua Mannerheim ehdollisesti vastasi Suomen osallistuvan kädenlyöntiin, mikäli saksalaiset saavuttavat ratkaisevaa menestystä Leningradin itäpuolella Tihvinän suunnalla.
Taas Mannerheim käytännössä eväsi avun saksalaisilta tarkoituksellisesti viivyttelemällä ja lykkäämällä tätä elintärkeää hyökkäystä, mikä olisi helpottanut saksalaisia huomattavasti. Mannerheim ei antanut hänelle alistetun Wehrmachtin saksalaisdivisioonan (163 D) edetä Syvärin yli Kuuttilahdessa tai sellaista yrittää.
Saksalaisjoukot valloittivat Tihvinän 10.11.1941, mutta apua ei suomalaisten toimesta tullut Syvärin ylimenohyökkäyksellä. Sen vuoksi puna-armeija onnistui tekemään onnistuneen vastahyökkäyksen. Sen seurauksena saksalaiset menettivät Tihvinän 8.12.1941, kärsivät suuria tappiota ja perääntyivät Olhavajoen linjalle lähes 100 kilometriä takaisin Leningradin suuntaan.
3 Muurmannin rataa ei katkaistu Louhen suunnalla 1941
 |
| Kiestinki - Louhi -radalla. |
Saksalaiset huomasivat, että verrattuna muihin pohjoisen hyökkäysryhmityksiin, niin tällä suunnalla hyökkäys todella eteni. Saksalaiset siirsivät huomattavia osia SS-divisioona Nordista tälle suunnalle. Mutta niin kiristyi vastarintakin, sillä puna-armeija heitti suunnalle lähes kaksi divisioonaa. Ne saivat suomalaisjoukot jopa osittain saarretuksi ns. Kiestingin mottiiin vähäksi aikaa.
 |
| Kiestingin suunta |
USA ja Iso-Britannia painostivat Suomea luopumaan hyökkäystoimista muurmannin radalle ja niin Marski sitten tekikin.
Sorokan tai Louhen valtaamisen ajatuksena oli estää liittoutuneiden massiivisen ase- ja kaikenlaisen muun materiaalisen avun so. elintarvikkeita, ajoneuvoja, kangasta jne. virtaamisen Neuvostoliittoon Jäämeren Murmanskin sataman kautta. Tätä kautta puna-armeija sai ainakin sodan alkupuolella valtaosan sanotusta avusta. Sen avulla puna-armeija kukisti saksalaiset! Ilman jo pelkästään USA:n toimittamia kuorma-autoja puna-armeija ei olisi kyennyt vuosien 1943-44 massiivisiin operaatioihin. Suomalainen tiedustelu-upseeri Nils-Erik Stenbäck, joka toimi sodan aikana sotilasasiamiehenä Yhdysvalloissa, on muistaakseni kirjoittanut tästä kirjassaan "Vaaran merkit".
4) Muurmannin rataa ei katkaistu Sorokan suunnalla kevättalvella 1942
Edellä kerrotusti Airo suunnitteli Sorokan-operaation. Ehdotus oli alkujaan tullut aseveli Dietliltä. Airo vieraili ns. Rukajärven suunnalla 14. divisioonan komentaja Raappanan esikunnassa Tiiksassa. Paikalla oli myös operaatioon käytettävän Suomen armeijan valioyhtymän eli 1. jääkäriprikaatin komentaja Ruben Lagus. Tämä yhtymä oli valmiina sijoitettuna operaatiota silmällä pitäen Paateneeseen.
Lisäksi operaatioon aiottiin vahvan 14. divisioonan omien joukkojen käyttää 12. prikaatia, joka siirrettiin Tsirkka-Kemijioen seudulle odottamaan hyökkäyksen alkamista. Rukajärven suunnan joukot hiihtivät jo latuja valmiiksi hyökkääville joukoille. Kaukopartiot puolestaan mittailivat panssareita varten Rukajärveltä Kotskomaan (Parandova) johtavan tien leveyttä ja tarkastelivat sen kuntoa. Saksalaisia huoltojoukkoja oli Lieksassa ja Tiiksjärven lentokentällä valmiina odottamassa saksalaisia lentolaivueita lähinnä Stukia Pohjois-Suomesta.
Marskin suosituksesta presidentti Ryti ei antanut lupaa hyökkäykseen. Oliko tämä jotain teatteria liittoutuneita varten? Edellä mainitussa tv-ohjelmassa Airo arvioi, että operaatio olisi myös varmasti onnistunut käytetävissä olleilla joukoilla. Vastassa Rukajärven suunnalla oli vain kulunut puna-armeijan 27. divisioona.
Erillisota ei ole myytti
Edellä käsittellyt konkreettiset tapaukset osoittavat, että Suomi kävi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Se ei toteuttanut tärkeitä sotatoimia aseveljen Natsi-Saksan pyyntöjen mukaisesti. Suomella oli tosiasiallista liikkumatilaa poliitiisessa ja sotilaallisessa päätöksenteossaan. Tällä saatoi olla jopa ratkaiseva vaikutus sodan lopputulokseen tai ainakin kestoon nähden.
Saksa ei sanellut Suomen ratkaisuja jatkosotaan osallistumisessa, sodan tavoitteissa tai sotatoimissa. Sotilaallista yhteistoimintaa tietysti oli. Ja Suomen oli pienenä maana oli tingittävä suvereenisuudessaan Saksan hyväksi luovuttamalla Pohjois-Suomi Saksan sotatoimialueeksi Muurmanskiin tapahtuvaa hyökkäystä varten. Sitäpaitsi Suomella itsellään ei olisi ollut edes resursseja puolustaa Pohjois-Suomea jatkosodan aikana. Suomi ei voinut kieltäytyä Saksan intresseistä tällä suunnalla silloisessa poliitiisessa ja taloudellisessa tilanteessaan. Eikä se ollut realistisissa vaihtoehdoissa mahdollista tai järkevää.
Mannerheimia voi perustellusti puolustaa tekemiensä itsenäisten ratkaisujen vuoksi. Suomi säilytti itsenäisyytensä. Pienen maan pitää lopulta vain sopeutua suurvaltojen välissä ja suursodan melskeissä. Pieni ylivarovaisuus sitä silmällä pitäen ei ole lainkaan pahaksi pienelle kansalle. Stalinin väitetään tokaisseen aikovansa siirtää suomalaiset kävelyttämällä Siperiaan kuten Tsetseeneille tapahtui.
Eikä kaikki ole yhdestä miehestä kiinni, edes ylipäälliköstä. Esimerkiksi sodan ajan sisäpiirin poliitikko Väinö Tanner (sos.dem) alkoi ennen hyökkäysvaiheen päättymistä syksyllä 1941 laukoa lehdistössä omin päin, että sotatoimet pian keskeytetään. Voi vain kuvitella mikä vaikutus sellaisella sooloilulla ja ilmoituksella on ollut rintamalla. Ei se ainakaan hyökkäyshenkeä lisännyt. Mutta tämä mieshän tunaroi jo Tarton rauhan neuvotteluissa 1920. Toisaalta Tanner oli poliittinen vallankäyttäjä demokraattisessa maassa.
Jatkosodan alkamisesta tulee 25.6.2011 kuluneeksi 70 vuotta. Julkinen keskustelu aiheesta on siis vähintään ajankohtainen. Mutta missä hengessä tai minkä tiedon varassa sitä käydään, jää nähtäväksi.
Hyvää lippujuhlapäivää!
