Vaikka voissa paistaisi tai lipeässä keittäisi

Venäläinen "toimittaja" Ekaterina Zorina uutisoi myös Anton Salosen oikeudenkäynneissä (video). Käviköhän hakemassa jutun juurta ja ohjeita Suomessakin lähestystöstään Tehtaankadulta kuten teki myös Tallinnassa pronssisoturimellakkojen aikaan.

http://youtu.be/hOALqgFBIX8

http://youtu.be/DTahmC1VxYs

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/dosentti_lietsoo_venajalla_epaluuloa_lasten_huostaanotoista_suomessa_82790.html#media=82813

Jatkosodan menetetyt voitot

Manstein vasemmalla, tunari-korpraali keskellä.

Saksalainen marsalkka Erich von Manstein kirjoitti sodan jälkeen teoksen "Verlorene Siege", suomeksi "Menetetyt voitot". Teos on paitsi Mainsteinin omaelämänkertaa myös oivaa II maailmansodan sotahistoriaa. Ja siitä juontaa tämän kertaisen juttuni otsikko.

Kirjan parasta antia ovat Mansteinin itse tekemät välittömät havainnot siitä, kuinka Natsi-Saksan valtakunnankansleri, korpraali Aatu puuttui konkreettiseen sodankäyntiin erit. itärintamalla, syrjäytti ammattiupseerien mielipiteet ja taidon. Tällä toiminnalla oli tuhoisat vaikutukset sodan käyntiin. Tappiot olivat verrattavissa, samanlaisia ja syisiä kuin Stalinin ala-arvoisella johtamisellaan puna-armeijalle aiheuttamat tappiot vuosina 1941-42.

Kritiikki - onko sitä?

Onko Suomessa puitu Suomen sodanjohdon toimintaa talvi- ja jatkosodan kriittisesti? Ehkä on, mutta se on hajallaan eri teoksissa. Kukaan ei halua leimautua oman pesän likaajaksi tässä arassa aiheessa. Toisaalta rehellinen tutkimus on aina perusteltua. Se ei loukkaa tai halvenna Suomen tai sen sodan johdon toimintaa saati rintamamiehiä.

Airo oikealla, Syvärillä syksyllä 1941.

Mikkelin päämajan operaatiopäällikkö, päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Aksel Airo olisi asemansa ja ammattitaitonsa perusteella pystynyt tekemään selkoa, miksi sodan voittamíseen tähtäävistä operaatioista luovuttiin.

Tv-ohjelmassa "Vaikeneva kenraali" vuodelta 1978 (ks. kohta 00.38 min kohdalla) hän sivusi tai raotti tätä aihepiiriä hiukan. Silloisen ajanhengen mukaisesti suomettuneet toimittajat kysyivät, kannattiko Airo Muurmannin radan katkaisemista kevättalvella 1942 Sorokassa (Sorokka - Arkangeli). Airo vastasia suunnittelleensa operaation ylipäällikön määräyksestä. Se esiteltiin Mannerheimin toimesta presidentti Rytille, ja hylättiin Mannerheimin suosituksesta. Lisäksi harvasanaiseksi tunnettu Airo sanoi suoraan, että "Sorokan-operaation toteuttaminen jättäminen oli virhe". Sotia käydään yleensä sodan voittamiseksi, eikö.

Onko Suomella Mansteinin teoksen nimeä ja ajatusta lainatakseni menetettyjä voittoa? Suomen armeija  saavutti jatkosodassa 1941-44  kokoonsa ja resursseihinsa nähden suuria voittoja. Se valloitti takaisin paitsi talvisodan Moskovan pakkorauhassa (13.3.1940) menetetyt alueet myös laajoja alueita Itä-Karjalasta aina Äänisjärveä ja Syvärin jokea myöten. Mutta laiminlyötiinkö joitain sotatoimia? Ja kenestä se johtui, sodan johdosta vai poliittisesta johdosta.

Lopputulos on tunnettu. Kerrotut alueet menetettiin. Niukin naukin selvittiin itsenäisenä valtiona, jonka suvereniteettia ja jopa sisäpolitiikkaa kuitenkin rajoittivat ns. sodanvoittaja Neuvostoliiton vaikutus so. poliittisen kulttuurin suomettuminen,  itsesensuuri, kotiryssät jne vuosina 1944-1991.      

Mannerheimista sodan johtajana ja poliittisena johtaja

Tänään 4.6. on Suomen Marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin (s. 4.6.1867 - 28.1.1951) syntymäpäivä, joka samalla on puolustuvoimiemme lippujuhlapäivä.

Hänen kuolemastaan tuli 28.1.2011 kuluneeksi 60 vuotta. Kansainvälisesti tunnetun suomalaisen valtiomiehen kuolema oli paitsi suuri kansallinen tapahtuma sodanjälkeisessä ja taloudellisesti elpyvässä maassamme mutta myös ulkopoliittisesti kiusallinen maamme ja Neuvostoliiton silloiselle poliittiselle johdolle.

Suomi oli tuolloin riippuvainen Neuvostoliitosta poliittisesti ja taloudellisesti. Vuonna 1948 oli maittemme välillä solmittu YYA-sopimus oli nimenomaan sotilasliittosopimus. Se ei ollut mikään rauhanepistola kuten myöhemmille sukupolville on harhaanjohtavasti sepitetty jopa presidenttien suulla.

Muutama vuosi sitten Mannerheim äänestettiin viihteellisessä tv-ohjelmassa suurimmaksi suomalaiseksi. Suurin suomalainen? Mies joka ei osannut edes puhua kunnolla suomen kieltä. Mies joka palveli Venäjän keisarikunnan armeijassa edeten jopa ratsuväen kenraaliluutnantiksi saakka. Mies joka ei jatkosodassa uskaltanut ryhtyä ja tehdä Neuvostoliiton kukistamisen vaatimia sotilaallisia toimia syys-marraskuussa 1941 ja myöhemmin.

Mannerheim oli myös sotilaana todellinen poliittinen vaikuttaja (sisäpiiriläinen). Valkoisen armeijan ylipäällikkönä vapaussodassa 28.1. - 16.5.1918 hän kukisti maassamme tapahtuneen punaisen ja venäläisten bolsevikkien tukeman vallankumouksen. Toki hän oli ylipäällikkönä sitä samaa talvisodassa 30.11.1939 - 13.3.1940 ja jatkosodassamme 25.6.1941 - 4.9.1944.

Jatkosodan lopulla 4.8.1944 Mannerheim ryhtyi Suomen tasavallan presidentiksi irrottaakseen Suomen sodasta. Neuvostoliiton kanssa piti aikaansaada rintamilla aselepo ja valtioiden kesken tehdä rauhansopimus. Mannerheimiin luotettiin laajasti ja hän onnistui rauhanteossa. Mutta Mannerheim luopui tehtävästään "terveydellisistä syistä" 1946:

Oikeusministeri Kekkosen ja kenraalieversti, liittoutuneiden valvontakomission johtajan Zhdavovin kutoma sotasyyllisyysfarssi, joka ei suoranaisesti koskettanut Mannerheimia, teki Mannerheimille mahdottomaksi jatkaa Suomen presidenttinä. Suomi oli joutunut suuressa määrin Neuvostoliitosta ja sen Suomessa olevan elimen Liittoutuneiden valvontakomissiosta riippuvaiseksi ja valvottavaksi. Suomen suvereeniteetti oli vähintään lainassa Moskovassa ja sitä toimeenpani kerrottu komissio Hotelli Tornista käsin Helsingissä.

Mannerheim oli armeijan ylipäällikkönä vastuussa sotatoimien johtamisesta. Hänen täytyi konsultoida ja toiminnassaan ottaa huomioon myös varsinaisen valtiojohtomme presidentti Rydin ja Suomen hallituksen poliittinen toiminta ja tavoitteet. Suomi kävi sotaa demokraattisena maana. Eittämättä sillä oli vaikutusta myös konkreettisiin sotatoimiin ja strategiaan, joista valittuja esimerkkejä jäljempänä. Sen vuoksi Mannerheimin toimivaltuuksia tai Suomen sodankäyntiä ei todellakaan voi verrata Aatun toimintaan ja Natsi-Saksan diktatuuriin.

Mannerheimin kriittiset päätökset vuonna 1941

Mannerheim ei ollut mikään natsi saati saksalaismielinen poliitikko. Venäjää palvelleena ja sen resurssit tuntevana hän ei halunnut orjallisesti Suomen sitoutuvan ja toteuttavan Aatun tai Natsi-Saksan tavoitteita. Hän oli varovainen ja pidättyväinen. Seuraavat tapahtumat osoittavat sen konkreettisesti.

1) Kevennyshyökkäys karjalankannaksella syys-lokakuussa 1941

Jodl Mikkelissä, nykyisellä klubilla.

Saksan Wehrmachtin (armeijan) yleisesikunnan operaatiopäällikkö kenraalieversti Alfred Jodl saapui Mikkeliin päämajaan syyskuun alussa 1941. Hän pyysi Mannerheimilta, että Suomen armeija tukisi karjalankannaksella Saksan Barbarossaa-operaatiota Neuvostoliiton ja Leningradin kukistamiseksi seuraavasti.

Saksan pohjoinen armeijaryhmä A (Heeresgruppe A) oli saartamassa Leningradia. Se toteutui 8.9.1941 Nevanniskalla Pähkinälinnassa (Schlisselburg).

Jodl pyysi, että suomalaiset joukot olisivat Valkeasaaressa (Белоостров) tehneet hyökkäyksen tai edes valehyökkäyksen Mustapuron suuntaan (Tsernaja Retska/Чёрная речка ) enimmillään 9 kilometriä, jotta saksalaisten joukot olisivat samanaikaisella hyökkäyksellä voineet ylittää Nevajoen.

Jokainen paikalla käynyt voi todeta, ettei kyse olisi ollut varsinaisesta Leningradiin kaupunkiin hyökkäämisestä. Se olisi ollut kevennysoperaatio, joka olisi auttanut saksalaisia joukkoja Nevan ylimeno-operaatiossa, jossa tarkoituksena oli pienentää Leningradin saartorengasta olennaisesti.

Joka tapauksessa se olisi helpottanut Leningradin piiritystä huomattavasti eikä mitään materiaaliapua olisi miljoonakaupunkiin päässyt. Olisivatko kaupungin asukkaiden kärsimykset olleet pienemmät, jos Leningradin puolustus olisi antautunut loppuvuodesta 1941 tai vuoden 1942 alussa. Stalinin julma ja suorastaan keskiaikainen puolustustaktiikka ei sellaista sallinut.

Mannerheim kieltäytyi toteuttamasta Jodlin pyyntöä. Airon mukaan Mannerheim tarpeettomasti sanoi Jodlille, että Suomi ei osallistu operaatioihin Leningradia vastaan. Suomalaisjoukot olivat kannaksella pysäyttäneet hyökkäyksensä 4.9.1941 mennessä niin, että rintamalinja kulki Suomen entistä valtionrajaa pitkin ja sen tuntumassa. Joukkojen ryhmityksen etulinja osittain oikaisi Neuvostoliiton puolella niin, että rintamalinja Suomenlahden rannalta Rajajoen suulta oli mahdollisimman lyhyt ja kulki maastossa puolustuksellisesti järkevästi.

Mannerheimin pelkäsi, että hyökkäys tällä suunnalla olisi Neuvostoliiton johdossa tulkittu suoraksi operaatioksi Leningradia vastaan. Siitähän siinä oli viime kädessä juuri kysymys, Leningradin kukistamisesta Barbarossa-suunnitelman mukaisesti.

2) Syvärin ylimenohyökkäys eli "Kädenlyönti Syvärillä" jäi tekemättä

Kädenlyönti Syvärillä. Lähde.

Kädenlyönnillä Syvärillä -operaatiolla tarkoitettiin sitä, että suomalaiset joukot olisivat hyökkänneet Syvärin virran ylitse ja kohdanneet sitten vastakkaisesta Tihvinän suunnasta edenneet saksalaisjoukot Laatokan kaakoispuolella. Operaatio olisi sinetöinyt Leningradin kohtalon täydellisellä ja syvällä saarrostuksella.

Samalla matkallaan Mikkelin päämajaan Jodl on pyytänyt Mannerheimilta osallistumista tähän operaatioon. Kenraali Talvelan johtama yhtymä, Karjalan Armeija aloitti 4.9.41 hyökkäyksen Tuulosjoelta kohti Syväriä ja Äänislinnaa. Mutta kuten tunnettua Mannerheim ehdollisesti vastasi Suomen osallistuvan kädenlyöntiin, mikäli saksalaiset saavuttavat ratkaisevaa menestystä Leningradin itäpuolella Tihvinän suunnalla.

Taas Mannerheim käytännössä eväsi avun saksalaisilta tarkoituksellisesti viivyttelemällä ja lykkäämällä tätä elintärkeää hyökkäystä, mikä olisi helpottanut saksalaisia huomattavasti. Mannerheim ei antanut hänelle  alistetun Wehrmachtin saksalaisdivisioonan (163 D) edetä Syvärin yli Kuuttilahdessa tai sellaista yrittää.

Saksalaisjoukot valloittivat Tihvinän 10.11.1941, mutta apua ei suomalaisten toimesta tullut Syvärin ylimenohyökkäyksellä. Sen vuoksi puna-armeija onnistui tekemään onnistuneen vastahyökkäyksen. Sen seurauksena saksalaiset menettivät Tihvinän 8.12.1941, kärsivät suuria tappiota ja perääntyivät Olhavajoen linjalle lähes 100 kilometriä takaisin Leningradin suuntaan.

3 Muurmannin rataa ei katkaistu Louhen suunnalla 1941

Kiestinki - Louhi -radalla.

Kenraali Siilasvuon johtama III armeijakunta hyökkäsi saksalaisten sotatoimialueelta kohti Uhtuaa ja Kiestinkiä. Tähän yhtymään kuulunut Ryhmä J(ussi Turtola JR 53 ym) eteni menestyksekkäästi. Se valtasi Kiestingin kauppalan. Lähimmillään se pääsi Kiestingin - Louhen -rautatietä pitkin etenemään muutaman kymmenen kilometrin päähän Muurmannin radan Louhen asemalta.

Saksalaiset huomasivat, että verrattuna muihin pohjoisen hyökkäysryhmityksiin, niin tällä suunnalla hyökkäys todella eteni. Saksalaiset siirsivät huomattavia osia SS-divisioona Nordista tälle suunnalle. Mutta niin kiristyi vastarintakin, sillä puna-armeija heitti suunnalle lähes kaksi divisioonaa. Ne saivat suomalaisjoukot jopa osittain saarretuksi ns. Kiestingin mottiiin vähäksi aikaa.

Kiestingin suunta

Suomalaiset eivät tälle Kiestingin suunnalle liikoja panostaneet. Sinne oli kuitenkin pakko siirtää kaksi pataljoonaa Uhtuan suunnasta (Sissipataljoona 3:n ja III/JR 11) omien pelastamiseksi Kiestingin motista.

USA ja Iso-Britannia painostivat Suomea luopumaan hyökkäystoimista muurmannin radalle ja niin Marski sitten tekikin.

Sorokan tai Louhen valtaamisen ajatuksena oli estää liittoutuneiden massiivisen ase- ja kaikenlaisen muun materiaalisen avun so. elintarvikkeita, ajoneuvoja, kangasta jne. virtaamisen Neuvostoliittoon Jäämeren Murmanskin sataman kautta. Tätä kautta puna-armeija sai ainakin sodan alkupuolella valtaosan sanotusta avusta. Sen avulla puna-armeija kukisti saksalaiset! Ilman jo pelkästään USA:n toimittamia kuorma-autoja puna-armeija ei olisi kyennyt vuosien 1943-44 massiivisiin operaatioihin. Suomalainen tiedustelu-upseeri Nils-Erik Stenbäck, joka toimi sodan aikana sotilasasiamiehenä Yhdysvalloissa, on muistaakseni kirjoittanut tästä kirjassaan "Vaaran merkit".

4) Muurmannin rataa ei katkaistu Sorokan suunnalla kevättalvella 1942

Edellä kerrotusti Airo suunnitteli Sorokan-operaation. Ehdotus oli alkujaan tullut aseveli Dietliltä. Airo vieraili ns. Rukajärven suunnalla 14. divisioonan komentaja Raappanan esikunnassa Tiiksassa. Paikalla oli myös operaatioon käytettävän Suomen armeijan valioyhtymän eli 1. jääkäriprikaatin komentaja Ruben Lagus. Tämä yhtymä oli valmiina sijoitettuna operaatiota silmällä pitäen Paateneeseen.

Lisäksi operaatioon aiottiin vahvan 14. divisioonan omien joukkojen käyttää 12. prikaatia, joka siirrettiin Tsirkka-Kemijioen seudulle odottamaan hyökkäyksen alkamista. Rukajärven suunnan joukot hiihtivät jo latuja valmiiksi hyökkääville joukoille. Kaukopartiot puolestaan mittailivat panssareita varten Rukajärveltä Kotskomaan (Parandova) johtavan tien leveyttä ja tarkastelivat sen kuntoa. Saksalaisia huoltojoukkoja oli Lieksassa ja Tiiksjärven lentokentällä valmiina odottamassa saksalaisia lentolaivueita lähinnä Stukia Pohjois-Suomesta.

Marskin suosituksesta presidentti Ryti ei antanut lupaa hyökkäykseen. Oliko tämä jotain teatteria liittoutuneita varten? Edellä mainitussa tv-ohjelmassa Airo arvioi, että operaatio olisi myös varmasti onnistunut käytetävissä olleilla joukoilla. Vastassa Rukajärven suunnalla oli vain kulunut puna-armeijan 27. divisioona.

Erillisota ei ole myytti

Edellä käsittellyt konkreettiset tapaukset osoittavat, että Suomi kävi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Se ei toteuttanut tärkeitä sotatoimia aseveljen Natsi-Saksan pyyntöjen mukaisesti. Suomella oli tosiasiallista liikkumatilaa poliitiisessa ja sotilaallisessa päätöksenteossaan. Tällä saatoi olla jopa ratkaiseva vaikutus sodan lopputulokseen tai ainakin kestoon nähden.

Saksa ei sanellut Suomen ratkaisuja jatkosotaan osallistumisessa, sodan tavoitteissa tai sotatoimissa. Sotilaallista yhteistoimintaa tietysti oli. Ja Suomen oli pienenä maana oli tingittävä suvereenisuudessaan Saksan hyväksi luovuttamalla Pohjois-Suomi Saksan sotatoimialueeksi Muurmanskiin tapahtuvaa hyökkäystä varten. Sitäpaitsi Suomella itsellään ei olisi ollut edes resursseja puolustaa Pohjois-Suomea jatkosodan aikana. Suomi ei voinut kieltäytyä Saksan intresseistä tällä suunnalla silloisessa poliitiisessa ja taloudellisessa tilanteessaan. Eikä se ollut realistisissa vaihtoehdoissa mahdollista tai järkevää.

Mannerheimia voi perustellusti puolustaa tekemiensä itsenäisten ratkaisujen vuoksi. Suomi säilytti itsenäisyytensä. Pienen maan pitää lopulta vain sopeutua suurvaltojen välissä ja suursodan melskeissä. Pieni ylivarovaisuus sitä silmällä pitäen ei ole lainkaan pahaksi pienelle kansalle. Stalinin väitetään tokaisseen aikovansa siirtää suomalaiset kävelyttämällä Siperiaan kuten Tsetseeneille tapahtui.

Eikä kaikki ole yhdestä miehestä kiinni, edes ylipäälliköstä. Esimerkiksi sodan ajan sisäpiirin poliitikko Väinö Tanner (sos.dem) alkoi ennen hyökkäysvaiheen päättymistä syksyllä 1941 laukoa lehdistössä omin päin, että sotatoimet pian keskeytetään. Voi vain kuvitella mikä vaikutus sellaisella sooloilulla ja ilmoituksella on ollut rintamalla. Ei se ainakaan hyökkäyshenkeä lisännyt. Mutta tämä mieshän tunaroi jo Tarton rauhan neuvotteluissa 1920. Toisaalta Tanner oli poliittinen vallankäyttäjä demokraattisessa maassa.

Jatkosodan alkamisesta tulee 25.6.2011 kuluneeksi 70 vuotta. Julkinen keskustelu aiheesta on siis vähintään ajankohtainen. Mutta missä hengessä tai minkä tiedon varassa sitä käydään, jää nähtäväksi.

Hyvää lippujuhlapäivää!

Ristiretkellä bolsevismia vastaan - kivaa Kiovassa

Tutulla porukalla seurueemme suuntasi huhtikuun loppupuolella matkalle Kiovaan. Lensimme Airbaltic -lentoyhtiön koneilla sinne ilman suurempia yllätyksiä tai pettymyksiä Riian kautta. Borispilin lentokentälle olimme etukynteen tilanneet kuljetuksen pikkubussilla Hotelli Russiin. Saavuimme kotoisasti sanoen gostinitsa Ryssään noin klo 15.00 iltapäivällä. Matka oli alkanut muutamilla jo klo 5.00 aikaan.

Postikortti Kiovasta.

Saimme ensimmäiseksi yöksi kaikille kaksihuoneiset sviitit. Sanoivat, että hotellissa ei ollut vapaana vaatimattomampia huoneita, jotka olimme matkatoimisto Matka-Agentit kautta varanneet. Ehkä noissa sviiteissä oli sitten asiaan kuuluvat tarkkailulaitteet tai sitten meillä kävi vain mäihä. Omasta mielestäni meillä ei ole koskaan tuuria.

Postikortin kuvateksti: "Aatu perkele, taas meidät petti. Voittoa lupasi. Ja kattia kans´, saatiin myös päivälliseks."

Ensimmäisenä iltana kävimme syömässä Steak Housessa keskinkertaiset jos sitäkään ateriat. Eräs taistelijapari ehti puolivahingossa osallistua tuntemattomaksi jääneen poliittisen suuntauksen "mielenosoitukseen", lähinnä kai tarjoilun vuoksi. Lisäksi pidimme kovaääniset isänmaalliset marssilauluharjoitukset.

Iltasella hotellissa meidät kutsuttiin jonkun pankin yksityistilaisuuteen nauttimaan pöydän antimia. Mitään erikoista siinä ei ollut kuin paitsi se, että seuruettamme tarkkaili joku desantti. Tämä oli ns. sattumalta ollut ainakin kolme tuntia aikaisemmin myös Steak Housessa, joka sijaitsi lähes kahden kilsan päässä hotellista ja jonne randomina (sattumalta) menimme.

Suuren isänmaallisen sodan museossa Dneprin rantamilla

Museoon lompsimassa.

Kuten yleensäkin vierailemme matkakohteissa kulttuurimestoissa ja erityisesti sotahistoriaan liittyvissä museoissa ja paikoissa. Ensimmäisenä teimme moottorimarssin takseilla neuvostoaikaiseen "Suuren Isänmaallisen sodan" museoon. Laadultaan sen voi luokitella kuuluvan neukkumuseoiden aateliin, vai pitäisikö sanoa proletariaatin etujoukkoon.

Museorakennelma oli kolmessa eri kerroksessa massiivisen äitivenäjä-patsaan (Мать Родина) alla lähellä Dnepr-virtaa. Alimmaisissa kerroksissa sijaitsivat varsinaiset museon näyttelytilat kronologisesti ja teemoittain järjestettyinä sodan tapahtumien mukaisesti.

Näkökulmaksi jäänyt perinteinen retro neukkuhistoria: kaikki sakemannin vikaa ja heidän terrorinsa syytä. Yksi vastenmielisimmistä osastoista erikseen kertoi siitä. Siellä näimme hirttämiskalustoa, giljotiinin, ruumiiden tuhoamislaitteen, elokuvaesityksen raakuuksista, ja jopa ihmisen nahasta valmistetuksi väitetyn sormikkaan (sic).

Olkaa hyvä ja istukaa. 

Erikoisuutena, joskaan ei näyttelyyn kuuluvana, oli museon vessa. Tilaa oli vaikka joukkueelle. Pöntöt puuttuivat, neuvostoliiton malliin kyykkyruikuli-deluxe so. reikä lattiassa. Avustin yhtä seurueemme jäsentä sen käytössä siten, että toimitin paperia erikseen. Hauskaa oli koko rahalla ainakin tältä osin. Museossa kuvaaminen oli kiellettyä. Kieltoa uhmaten pari kuvaa sain otettua lastenlapsien ihmeteltäväksi.

Museosession jälkeen seuruetta alkoi janottamaan ja suuntasimme alueen laidalla sijainneelle "terassille". Oluen hinta oli varsin kohtuulliset seitsemän grivnijaa eli pörinää kuten tapasimme sanoa. Teimme siinä yhteenvetoa museokäynnistä ja muustakin. Päätimme seuraavaksi siirtyä lounaan jälkeen viereiseen Petserski-Lavran tuhatvuotiseen luostariin.



Petserski Lavran -luostarissa

Kiovan Rus nimisen "valtion" keskuspaikkana oli Kiovan kaupunki. Sen väitetään 1000-luvulla ulottuneen ortodoksisen vaikutuksen mukaan jopa Suomeen saakka lähinnä Laatokalle. Suomalais-ugrilaisia heimoja (itämerensuomalaisia) asui Ukrainassa Dneprin itäpuolisilla alueilla. Merkillepantavaa on se, että slaavit levittäytyivät uskontonsa ajamina laumoina lännestä päin virran itäpuolisille alueille. Finnoukrit väistyivät vähitellen takavasemmalle pohjoisen suuntaan. Ja mikähän siihen on ollut syynä?

Lapset esiintyvät luostarialueella.

Luostari on tunnettu paitsi kirkoistaan, edustavasta portista myös luolistaan, jonne kuolleet kirkonmiehet ym. pyhät miehet haudattiin. Paikalla oli menossa lastenfestivaali, jossa juhla-, kansallis- ja maastopukuiset lapset esittivät pirteitä laulu- ja tanssiesityksiään. Niitä oli mukava seurata ennen kuin siirryimme skyyttien kulta-aarretta ja Ukrainan asutushistoriaakin esittävään museoon.

Museossa näimme kultaa ja hopeaa kilokaupalla: koruja, kypäriä jne. Museon oppaalta kysyin, tiesikö hän mitään suomensukuisista kansoista. Hän varovaisesti vastasi, että olihan kerrotulla alueella ollut paimentolaisia kenties finnoukreja. No emme me loukkaantuneet tästä sydänjuuria myöden. Eihän viehättävän museoamanuenssin vika ollut se, että meistä alkuasukkaista ei suurta numeroa ole tehty. Ei täällä eikä missään muuallakaan. Mitä lie poromiehiä.

Joka tapauksessa esitys tai opastus oli niin perusteellinen, että minun täytyi vihjata hänelle kuljetuksemme saapumisesta. Hän vähän nopeutti aikataulua sitten. Otimme luostarin edustalta taksit ja tällä hurukyydillä takaisin hotelli Ryssään. Osa seurueesta joutui vaihtamaan majoitustilaa vaatimattomaan, mutta osa sai majoittua sviiteissään matkamme loppuun saakka.

Ravintoloita, yökerhoja, juomia ja nähtävyyksiä

Illalla mietimme minne menisimme syömään. Seurue hajaantui tässä hieman. Itse lähdin taistelijaparin kanssa taksimiehen suosittelemaan ravintolaan, joka sijaitsi noin kolmen kilsan päässä hotellista. Kuski jäi jopa odottamaan paluumatkaamme. Ravintola oli perinteinen ukrainalainen ravintola. Tervetuliaisiksi saimme samagonia eli paukut paikallista pontikkaa. Tätä perinnejuomaa olen muuten joutunut maistamaan viimeksi Pietarissa, hyi helvetti.

Ravintolassa oli laadukasta elävää musiikkia, joka kiersi pöydissä maksullisesti tarjoamassa ohjelmaansa. Söimme pitkän kaavan mukaan. Blinejä mädillä, lihaa jne. Lasku oli lähes 50 € per nuppi mutta kyllä kannatti. Taas päti se kokemussääntö, että paikalliset tietävät mitä ja missä kannattaa käydä kuten näissä neukkumaissa yleensäkin on tapana, jos mitään mielenkiintoista yrittää löytää.

Jotkut kävivät paikallisissa yökerhoissa. Itse en ottanut osaa näihin visiitteihin, joissa tuskin kuulee omia ajatuksiaan diskojumputuksen vuoksi.

Puoluenuorisoa Harkovasta.

Seuraavat päivät kuleksimme kaupungilla, jossa nähtävää riittää. Eräät kävivät jopa konsertissa. Ja myös toteamassa paikallisia kummallisuuksia, joista nyt en tiedä tarkemmin kertoa.

Eräässä kaukaasialaisessa ravintola "Hinkalissa" ruokailimme kaksi kertaa. Hinta ja laatu olivat ensimmäisellä vierailukerralla kohdallaan. Mutta toisella jotkut tilasivat juuri niitä hinkaleita. Ja siitähän tuli hankalaa, koska raa´anlaisen piirakkataikinan sisään sullottu liha ei taltuttanut pohjoisten viikinkien nälkää. Lisäksi tarjoilija-tyttönen ei osannut laskea (helmitaulu kaputt?) eikä tuoda kaikkia tilauksia pöytään. Turhaan yritin pettyneitä rauhoitella sillä, etteivät kaikki nämä paikalliset mitään raketti-insinöörejä ole.

Asiantuntevan jopa kokeneehkon maistelijaraadin mielestä parasta ukrainalaista vodkaa jota gorilkaksi kutsuvat, oli Khortitsa. Suomeksi nimesimme sen Hörtitsäksi, sillä tuskin kukaan olisi osannut lausua sitä oikein alkuasukkaiden kielellä. Lieköhän suomalaiset sanat "hörppäys, hörpätä, hornata" juoman kantasanoja tai toistepäin. Se jää kielitieteilijöiden tutkittavaksi. Ukrainalainen olut jakoi enempi mielipiteitä. Ei se kallista ollut jos ei sitten hääppöistäkään.

Babi Jarissa

Metrolla matkustimme Kiovan laitamille Dorohozhychi  metroasemalle. Sen ympäristössä on Babi Jarin luonnonmuodostelmana eräänlainen kanjoni ehkä entinen joenuoma.

Neukkuhistorian mukaan tällä paikalla väitetään teloitetun ampumalla 33.771 juutalaista kahdessa päivässä syyskuun lopulla 1941. Murhatyön tekijöiksi nimetään SD-upseerien Jeckelnin ja Paul Blobelin johtamat erikoisjoukot (Einsatzgruppe C).

Koko juttu vaikuttaa epäuskottavalta. Yhtään luunsirua tai ihmisen jäännöstä ei ole paikalta löytynyt. Neukut väittävät natsien tuhonneen kaikki todisteet joukkomurhasta. Ei tarvitsisi olla kummanen rikostutkija, jotta todisteet löytyisivät puolesta tai vastaan. Mutta onko niitä tai tolkun tutkijaa?

Päädyimme synteesiin, että paikalla on todennäköisesti murhattu ukrainalaisia, mutta lukumäärässä täytyy olla ainakin pilkkuvirhe. Joka tapauksessa on anteeksiantamatonta ja tuomittavaa se, jos yksikään lapsi tai nainen tai muu syytön on murhattu tällä paikalla, tapahtui se sitten ukrainalaisten itsensä tai saksalaisten toimesta.  

Vertailun ja suhteellisen vuoksi: Kiovan koillislaidalla sijaitsee entinen puna-armeijan ampumarata-alue Bykivnja. Siellä 1930-luvulla Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi OGPU/ NKVD murhasi 30.000 - 225.000 ihmistä. Lisäksi neuvostovalta järjesti tahallaan kolme eri kertaa nälänhädän Ukrainassa takavarikoimalla viljasadot ja myymälle ne ulkomaille. Esimerkiksi 1932-33 arvioidaan 7 miljoonaan ukrainalaisen kuolleen nälkään operaatiossa, jota johtivat sittemmin suomalaisillekin tutut Molotov ja Hrustsov. Neuvostoliiton rikoksista tarkemmin tässä Memorialin linkissä.

Bykivnjassa järjestetään vuosittain muistotilaisuus 16. toukokuuta "surun päivänä". Päivää on edellisen Ukrainan presidentin Jutshenkon toimesta ehdotettu viralliseksi muistopäiväksi, mutta asia ei ole edennyt venäläismielisen ja nykyisen presidentti Janukovitsin toimesta.

Suomalainen SS-vapaaehtoispataljoona

Pataljoonan kansallisuustunnus.

Varsinainen syy Ukrainan reissullle oli se, että siellä taisteli suomalainen SS-vapaahtoispataljoona 1941-43. Lähimmät taisteluissa kaatuneet maanmiehemme (ns. divisioonan miehiä) Keijo Kaarlo Kanervo, Toivo Keski-Mäenpää kuolinpäivä 26.7.1941, on haudattu Belaja Tserkoviin (Bila Tsirkiv). Uspenskajassa sijaitsee saksalainen hautausmaa, jonne on haudattu noin 34 Wiking-divisioonan suomalaispoikaa (pataljoonan miehiä). Emme käyneet siellä. Matkaa Kiovasta sinne tulee rapiat 800 kilometriä.

Suomen valtio ei ole muistanut virallisella muistomerkillä suomalaispoikiaan Ukrainan maaperällä. Päinvastoin Suomen vähäpätöinen juutalaisyhteisö esti vuosituhannen taitteessa muistomerkin aikaansaamisen suomalaisille kaatuneille, mutta jonkinlainen muistomerkki on saatu Uspenskajaan vuonna 2007. Muistot silti elävät ja siitä pidimme huolen.

Ehkä joku päivä nämäkin suomalaispojat saavat ansaitsemansa tunnustuksen so. virallisen muistomerkin Ukrainan lakeuksille. Muunlainen politiikka olisi vain irvokasta neukkuhistorian palvontaa, jota Suomessa esiintyy tavan takaa.

Sodan jälkeen kommunistien johtama ja Neuvostoliiton apuna toiminut Punainen Valpo kuulusteli suomalaisia SS-pataljoonassa taistelleita vapaaehtoisia, rintamalta Ratakadulle.

Suomalaiset vapaahtoiset eivät osallistuneet tai tehneet mitään sotarikoksia. He olivat tavallisia Waffen SS -joukkojen rintamasotilaita. Eliittijoukkoa.

Yhteenveto

Kiova ja Ukraina on erilainen verrattuna venäjään mutta kuitenkin niin samanlainen. Ihmiset eivät ole niin ylpeitä tai ylimielisiä kuin venäjällä. Historia so. Neuvostoliiton terrori ja nykyvenäjän herrakansa-asenne kai selittävät sen. Maan itäosassa asuu venäläisiä ja venäläismielisiä, kun taas Kiova ja Länsi-Ukraina ovat ns. länteen suuntautuneita.

Ukrainan valtiollinen ja poliittinen tilanne on vaikea. Maa on poliittisesti epävakaa. Nyt vallassa on venäläismielinen presidentti Janukovits, joka ensitöikseen uudisti Sevastopolin vuokrasopimuksen. Se tarkoittaa, että Mustanmeren rannalla on venäläinen laivastotukikohta vielä kymmeniä vuosia.

Seurasimme poliittisten nuorien uhoamista ja kommunistien vappumarssia. Siellä herjattiin Natoa yhdistämällä se Waffen SS -järjestöön. Lisäksi vaadittiin venäjän kieltä Berliinin kouluihin.

"Nato = Waffen SS, Uusi maailmanjärjestys"

Kiovassa kannattaa käydä. Mutta parempiakin matkakohteita riittää.

1941 The road to Kiev