Lyhyesti matkasta. Se alkoi aamuyöllä kotikonnuilta omilla ajoneuvoilla, klo 10.30 Helsingistä lautalla Tallinnaan ja tila-auton vuokraamisella Tallinnan satamasta. Ja sitten itää, Sinimäkiä ja Narvaa kohti, jonne saavuimme pitkän päivän päätteeksi. Seuraavana päivänä havainnoimme Narvaa ja sen ympäristöä tarkemmin ja matkasimme Peipsijärven ja Äksin kunnan Suomen poikien -museon kautta Tarttoon. Tartossa kävimme Tarton rauhanneuvottelun tapahtumuspaikalla ja KGB-sellimuseossa. Takaisin sitten Tallinnaan, jossa luovutimme ajoneuvon, yövyimme ja vierailimme Miehitysmuseossa, pronssisoturipatsaalla ja Merimuseoissa.
Sinimäet - Viron "Ihantala"
Sinimäet ja niiden suurtaistelu heinä-elokuussa 1944 kuuluvat olennaisena osana Viron itsenäistymisprosessiin, olkoonkin että Viro oli silloin Saksan miehittämä ja sen hallinnon alainen. Virolaiset olivat kuten Suomikin pakotettuja valitsemaan kahden pahan, kansalllissosialistisen Saksan tai bolsevistisen Neuvostoliitton välillä. Virolaiset osasivat jo verrata. Neuvostoliiton miehityksen ja siihen liittyvän kurimuksen virolaiset jo tunsivat. Saksalaiset olivat ainoa vaihtoehto sen toistumisen välttämiseksi.
 |
| Klikkaa kuvia |
Sotilaallinen kehitys alkoi Leningradin (Pietari) piirityksen lopullisesta murtumisesta 27.1.1944. Puna-armeijan 2. iskuarmeijan joukot löivät saksalaiset Leningradin laitamilta ja olivat jo helmikuun 1944 alussa tunkeutuneet Viron maaperälle Narvajoella. Jäljempänä enemmän siitä. Joka tapauksessa heinäkuun lopulla (25.-26.7.1944) saksalaisten joukot vetäytyivät Sinimäelle ns. Tannenberg-linjalle, joka oli paitsi luonnonmuodostama myös varustettu ja historiallinen linja idän suunnasta tapahtuvaa hyökkäystä vastaan.
Taisteluun osallistui runsaasti virolaisia sotilaita. He olivat Saksan miehitysaikana joko pakko-otettuja tai vapaaehtoisesti liittyneitä Waffen-SS rintamajoukkoihin. Ja erityisesti niitä virolaisia vapaaehtoisia, jotka vasta Viron viimeisen laillisen hallituksen pääministeri Jüri Uluotsin kehotuksesta helmikuussa 1944 liittyivät Saksan joukkoihin, Viron säilyttämiseksi ja varjelemiseksi neuvostovallalta.
Joka tapauksessa nämä joukot, jotka koostuivat virolaisten sotilaiden lisäksi saksalaisista, hollantilaisista, tanskalaisista, norjalaisista, ruotsalaisista ym. eurooppalaisten maiden sotilaista löivät puna-armeijan todellisen ja massiivisen yrityksen valloittaa Viro. Stalin oli antanut käskyn, että Viro oli ehdottamasti valloitettava 17.2.1944 mennessä. Viron valloituksella ja Helsingin ja Tallinnan terrori-ilmapommituksilla oli tarkoitus vaikuttaa myös Suomeen, jolle Neuvostoliitto esitti madame Kollontayn välityksellä ja sitten Moskovassa Paasikivelle (3/1944) antautumis- ja rauhantekovaatimukset.
Puna-armeijan tappioiden kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina arvioidaan Sinimäen taisteluissa olleen 170.000 sotilasta, joista.Mart Laarin mukaan 36.000 kaatuneina. Yhdessä venäläisten "veljeshaudassa" on varmuudella 16.000 kaatuneen neuvostosotilaan ruumiit. Sanalla sanoen käsittämätön määrä ihmisiä. Saavutettu torjuntavoitto hävittiin lopulta strategisista syistä. Itse Aatu määräsi syyskuun 1944 puolivälissä Viron mantereen tyhjennettäväksi saksalaisista joukoista, koska puna-armeijan joukot olivat jo Riian luona.
Sinimäkien taisteluiden symbolinen merkitys Virolle on suuri. Se osoitti, että maa ei vapaaehtoisesti halunnut alistua neuvostovallan alle. Mutta pieni maa liittoutumattomana ei lopulta koskaan pärjää suurvallalle. Tämän sietäisi nykyään myös Suomen muistaa. Viro on Naton jäsen toisin kuin Suomi.
 |
| Monikansallinen muistomerkki huom vahingot. |
Toisin kuin edellisen kerran paikalla käydessäni 8/06, nyt Sinimäelle oli rakennettu kunnon opasteet. Tallinnan suunnasta jo Sillamäen kaupungin itälaidasta valtatieltä nro 1 lähtee tie viistosti etuoikealle (helppo missata) ja puolestaan idästä Narvan suunnasta paikkaa lähestyttäessä on kunnon viitat vasemmalle. Tällöin kuitenkin ei pidä jatkaa suoraan vasemmalle, vaan kääntyä heti oikealle valtamaantien suunnassa kulkevalle tielle.
Sinimäellä järjestetään joka vuosi virolaisten toimesta arvokas muistotilaisuus. Tätä isänmaallista tapahtumaa jotkut kiihkoilevat venäläiset ja muut venäläismieliset antifasistit koettavat joka vuosi häiritä alkeellisilla ja moraalittomilla provokaatioillaan. Pronssisoturi-mellakoiden (huhtikuu 2007) jälkeen Sinimäkien muistomerkit tuhottiin so. muistokivet katkaistiin ja niitä ammuttiin käsiaseella. Paikalla käydessämme vahingot oli korjattu mutta vahingontekojen jäljet yhä näkyivät - muistutuksena yhä jatkuvasta vihanpidosta ja halveksunnasta Viroa ja sen historiaa kohtaan.
Narvassa ja sen ympäristössä
Saavuimme Narvaan ja Narva-hotelliin iltasella kuuden maissa. Matkalaisia selvästi rasitti. Mutta onnistuneen majoittumisen jälkeen nautimme virvokkeita, jotka antoivat hetkellistä intoa seurueen jäsenille. Seurueemme pitkäpartaisin jäsen oli edellisenä päivänä saapunut mahavaivaisena Itä-Karjalan reissultaan suoraan mukaamme. Mutta silti hän jaksoi kunnialla osallistua illan hämyssä kävelyretkellemme.
Narvan kaupunki ja Hermannin linna
Sattuneesta syystä jouduimme käväisemään takaisin hotellilla, mutta sitten menimme ruokailemaan kreikkalaiseen ravintolaan. Se oli toinen niistä kahdesta kerrasta, kun jouduin matkallamme Viron maaperällä puhumaan venättä. Ylipäätään rauhallista ja hiljaista oli torstai-illan elo ja meno Narvassa.
Hermannin linna vaurioitui pahoin helmikuussa 1944 neuvostoilmavoimien tuhotessa ilmapommituksilla käytännössä koko Narvan keskiaikaisen ja barokkityyllisen vanhan kaupungin. Onneksi vanhat kuvat ja piirrokset jäivät muistuttamaan entisestä. Nykyään linna on arvonsa edellyttämällä tavalla restauroitu ja toimii erilaisten tapahtumien järjestämispaikkana. Muu kaupunki sitä vastoin muistuttaa siistinäkin vähän neuvostolaista rähjälää lukuun ottamatta huolellisesti hoidettua jokivartta linnan ympäristössä.
Hermannin linnan kupeessa sijaitsee virallinen rajanylityspaikka, josta pääsee "paratiisin puolelle" ajoneuvoilla tai yksinkertaisesti vain kävelemällä siltaa pitkin Narvajoen yli Ivangorodin venäläiseen rajakaupunkiin. Vitsailimme, että kaksi seurueemme venäjän pitkänviisumin omaavaa jäsentä olisivat voineet piipahtaa hankintamatkalla naapurimaassa. Joka tapauksessa kävellen sinne päin meneviä rajanylittäjiä oli linnassa vierailumme aikana ennättänyt muodostua yli 50 metrin pituisen jonon verran. Mutta ajoneuvoliikennettä oli todella vähän verrattuna kotimaisiin raja-asemiimme.
Arvioni mukaan merkittävä osa jonottavista ihmisistä oli ns. harmaapassilaisia (серопаспортников) eli entisiä Neuvostoliiton kansalaisia (loppui 1991). Heillä ei ole Viron eikä Venäjän tai muun maan kansalaisuutta. Heillä on kuitenkin oikeus asua ja oleskella Virossa, matkustaa vapaasti EU:n alueella ja myös Venäjälle. Kansalaisuutta vailla olevien status on heidän oma valintansa ja jo heidän suuri lukumääränsä noin 100.000 osoittaa, että heillä ei taida olla mitään halua tai tarvetta hankkia asuinmaansa kansalaisuuta, kun ilmankin pärjää vallan hyvin. Venäjä on yrittänyt kaupitella kansalaisuuttaan harmaapassilaisille huonolla menestyksellä. Venäjän kansalaisia Virossa asuu 95.000 (2006). Siitä näet seuraa enemmän ongelmia ja elämä Viron puolella on parempaa kuin Venäjällä tai välittömästi Narvajoen itäpuolella Ivangorodissa. Tämän venäläiskaupungin asukkaat lähettivät vuoden 2010 alussa Venäjän presidentti Medvedjeville anomuksen, että kaupunki haluaisi liittyä Viroon. Vastausta ei ole tietääkseni kuulunut.
Narvan väestöstä lähes 90 % puhuu äidinkielenään venäjää. He ovat peräisin eri puolilta entistä Neuvostoliittoa, sen tarkoituksellisesti sinne asuttamina vuoden 1944 jälkeen. Kaupungin asukasluku on taantunut Viron uudelleen itsenäistymisen tienoon (1990) 82.000 nykyiseen 65.000 asukkaaseen.
Seudun taloudellinen tulevaisuus ei kuitenkaan näytä synkältä. Suomalais-Virolainen yhteisyritys rakentaa parhallaan Narvan lähistölle öljynjalostuslaitosta, joka perustuu uuteen suomalaiseen patentoituun teknologiaan. Tällä menetelmällä Virosta voi tulla oikea öljyvaltio. Palavasta kivestä eli alueella esiintyvästä öljyliuskeesta arvioidaan saatavan noin 2 miljoona barrelia öljyä vuodessa.
Narvanjoen saksalaisella sotilashautausmaalla ja neuvostotankki-muistomerkillä
Hautausmaan muistomerkit ja ristit oli pystytetty saksalaisella täsmällisyydellä ja hoidettu erinomaisesti. Puna-armeijan joukkojen tapana oli muuten ensitöikseen tuhota tankeilla yliajamalla saksalaisten sotilashautausmaat eikä niitä lainkaan kunnioitettu myöhemminkään kuin vasta maiden itsenäistyttyä neuvostovallasta. Läheiseltä Siivertsin Hermannin linnoituksen sotilashautausmaalta oli kaikki metalliset ristit katkottu ja Viron vapaussodan muistomerkki tuhottu (uudelleen pystytetty 1996). Näinhän on tapahtunut myös venäläisten suomalaisilta valtaamilla alueilla karjalankannaksella, Laatokan-Karjalassa, Sallassa ja Petsamossa sekä suhteellisen läheisillä Suomenlahden saarilla.
Kuvassa matkatoverit lukevat neuvostototuutta muistomerkin laatasta. Siinä väitetään, että puna-armeija olisi tehnyt paikalla läpimurron 25.-26.6.1944. Todellisuudessa saksalaisjoukot oma-aloitteisesti ja tarkoituksella vetäytyivät tuolloin 20 km:ä länteenpäin Sinimäkien Tannenberg-linjalle. Venäläiset valmistautuivat hyökkäykseen Narvajoki-linjalla, mutta sen ja massivisten tykistökeskitysten alta saksalaiset olivat jo oppineet poistumaan tappioita välttääkseen ja erit. taktisista syistä. Iivana huomasi vetäytymisen ja seurasi välittömästi kannoilla.
Siviilien kärsimyksiä ja menetyksiä ei tilastoida sillä järjestelmällisyydellä kuin sotilaiden. Venäläisjoukoille oli annettu ohjeeksi tuhota myös siviiliväestö, kun he nyt pitkästä aikaa sodan alkamisesta hyökkäsivät vieraalle maalle. Käytännössä koko Narvan alue tyhjeni pysyvästi virolaisesta väestöstä pakenemalla ennen venäläisten saapumista. Näin tapahtui myös menetetyillä suomalaisalueilla 1940 ja 1944. Neuvostoaikana vuoden 1944 jälkeen virolaisten paluu takaisin kotiseudulleen estettiin ja Narvan seutua asutettiin eri puolilta Neuvostoliittoa peräisin olevilta asukkailla. Sen seuraukset näkyvät yhä asutusrakenteessa. Olisiko suomalaisilla evakoilla ollut mahdollisuus palata kotiseudulleen, jos Suomi olisi miehitetty. Tämän neuvostokäytännön mukaan ei olisi.
Narvajõesuussa ja Merikülässä
Narvajõesuu sijaitsee kirjaimellisesti Narvajoen suussa Suomenlahden rannalla Viron koillisimmassa kolkassa. Paikkaa kutsutaan Viron "terijoeksi" entisen huvila-asutus kulttuurin ja upean hiekkarannan vuoksi. Paikakunnalle on rakennettu varakkaiden hulppeita kesäasuntoja ja muutama uusi hotellikin neuvostoaikana 1958 valmistuneen sanatorion lisäksi.
Yövyin tuossa neuvosto-funkkistyylisessä hotellissa vuonna 2006. Lattioiden kiusallisen äänekäs narina kertoi koruttomasti rakentamisen, rakentajien ja rakennustarvikkeiden laadusta. Neuvostoaikaan paikkakunnalla majailivat kommunistisen puolueen nuorisojärjestöt ns. pioneerit ja Leningradin alueen tuotantolaitosten työntekijöitä. Niiden kehnolaatuiset kerrostalot olivat muuttuneet autioiksi aavetaloiksi, jotka eivät suinkaan kaunistaneet kylänraittia.
Suuntasimme merenrannan suuntaisesti kulkevaa rantatietä länteen Merikylää kohden. Varsinainen kylä tuhoutui kevään 1944 Narvan seudun taisteluissa. Paikalla oli neuvostoaikainen sotamuistomerkki meridesanttien eli puna-armeijan merijalkaväen hyökkäyksestä. Tämä hyökkäysosasto tuhottiin saksalaisten ja virolaisten vastahyökkäyksessä kokonaan. Vangiksi saaduilta puna-armeijan upseereilta kuultiin käskystä tuhota myös kohdattava siviiliväestö. Natsirikollinen Goebbels kaipasi Stalingradin tappion jälkeen totaalista sotaa, tälläistä se sitten oli.
Tarttoa kohti - Jõhvissä, Mustveessa ja Suomen poikien museossa Äksissä
Ajoneuvoon noustuamme ja luovutettuani kuljettajan tehtävät toiselle matkasimme ensimmäiseksi Jõhviin. Tässä vilkkaalta ja virolaisemmalta vaikuttavassa kaupungissa teimme elintarvikeostoksia. Kaupungista suuntasimme etelään Tarttoa kohti valtatie nro 3 pitkin. Tie oli ajettavassa kunnossa ja matka eteni sen ja uuden kuljettajan raskaan kaasujalan vuoksi rivakasti. Jopa niin sypäkästi, että ohitimme huomaamatta Peipsijärven pohjoisrannan Kauksissa - Kurussa, jossa oli tarkoitus paistella makkaraa nuotiolla. Totesimme tapahtuneen vasta Mustveessä. Etsiskelimme siellä Peipsijärven rannalta (Чудское Озера, so. Tsuhnien järvi) nuotiopaikkaa tuloksetta. Kaikenlainen tulen virittämien tai muu leiriytyminen oli opastetaulujen mukaan kiellettyä. Siinä me tsuhnat sitten seisoimme järvemme rannalla tsuhnamaisesti so. typerän tuppisuina.
Mustveessä oli meneillään purjevenekisa tai regatta. Aurinkoinen ilma ja muut sääolot olivat ihanteelliset sitä varten. Paikalla oli turisteja meidän suomalaisten lisäksi Latviasta ja Venäjältä. Omatoimiruokailu oli siis poissuljettua ja noudatimme sivistysmaan perusteltua lakia tarkoin. Menimme ruokailemaan paikalliseen merirosvoravintolaan. Täällä joutui taas posmottamaan ryssäksi. Paitsi että ravintolassa oli asiakkaina venäjänkielinen äänekäs seurue myös ravintolan palvelukulttuuri oli sieltä peräisin. Kun seurueemme oli pistänyt persiinsä penkkiin, tarjoilijatar vain kurkki baaritiskin takaa, että mitähän tuo sakki oikein haluaa. Vihdoin älyttyämme paikallisen tavan, menimme baaritiskille tilaamaan liitutaululle kirjoitetusta päivän menuusta. Seurue hiljeni ruokailun ajaksi ihmeellisesti, mutta sitten alkoi taas juttu luistamaan.
Kaupan myyjä kutsui paikalle ystävällisen naispuolisen kunnantyöntekijän, joka peri meiltä pääsymaksut ja aukaisi museon oven. Seurue tarkasteli ajatuksiinsa uppoutuneina museoesineitä, valokuvia ja dokumentteja, sotarekvisiittaa, rekonstruoitua korsua, kunnes yksi huomasi, että kotipuolen kokoomuksen paikallisyhdistys oli tehnyt lahjoituksen museolle. Sattuman johdattamana sen lahjoittaja kuului seurueeseemme. Yllätys se oli hänellekin, sillä hän ei tiennyt sen päätyneen tähän museoon.
Seurueemme jäsen oli lahjoittanut muistoesineen, puheenjohtajan nuijan kiinnitettynä puutauluun, 1990-luvun puolivälissä kuuluisalle suomenpojalle, JR 200 vänrikki Sven Iselle. Hän palveli everstiluutnantiksi asti Viron itsenäisyyden puolustusvoimissa. Ise muuten sai Suomen pojille teloituksen ohella yleisen ja kuolemantuomioon verrattavan rangaistuksen neuvostovallalta, 25+5 so. 25 vuotta vankileiriä Siperiassa ja 5 vuotta karkoitusta eli ilman oikeutta palata kotiseudulleen. Kuolemantuomion Ise vältti jäämällä venäläisten kynsiin vasta vuonna 1947. Hän jäi kiinni Suomessa kommunistien johtaman punaisen Valpon pidätettyä ja luovutettua hänet Neuvostoliittoon.
Suomen pojat (n. 3500) olivat Suomen armeijassa 1943-44 vapaaehtoisina asepalvelleita virolaisia miehiä. He pakenivat Virosta Suomeen ensimmäisen neuvostomiehityskauden 1939-1941 ja saksalaismiehityksen 1941-44 aikana. He palvelivat Suomen laivaston lisäksi heitä varten erityisesti perustetussa yhtymässä, kaksi pataljoonaisessa jalkaväkirykmentti JR 200:ssa. Taisteluihin tämä joukko-osasto osallistui karjalankannaksella 1943- 44. Viroon he palasivat puolustamaan isänmaataan elokuussa 1944, jossa he osallistuivat taisteluun puna-armeijaan vastaan juuri tällä Tarton pohjoispuolisella alueella, missä museo sijaitsee. Vapaaehtoisten toiminta konkreettisesti osoittaa, että virolaiset eivät hyväksyneet niin neuvostovaltaa kuin saksalaistenkaan hallintoa, joiden pakkovärväystä tai vankeutta he Suomeen pakenivat. Tarkemmin Suomen poikien tarinasta voit lukea klikkaamalla tätä linkkiä: Soomepoisid.
Päätimme museovierailun ostamalla Eestin legioonan t-paidat á rapiat 10 €. Ne kainalossa läksimme tyytyväisinä läheistä Tarton kaupunkia kohden. Tuo paita päällä on tämäkin juttu sitten kirjoitettu.
Tartossa - Tarton rauhan solmimispaikalla ja KGB:n sellimuseossa
Olimme varanneet majoituksen Tarton vanhan kaupungin keskustasta sijaistsevasta Tampere-Majasta. Tampere on Tarton ystävyyskaupunki. Tampere-Maja -säätiö omistaa Tarton yliopiston lähellä Ülikoolikadulla sijaitsevan rakennuksen, jossa on majoitus- ja näyttelytilaa sitä tarvitseville. Seurueellamme oli käytössään kaksi 4 hengen tilavaa ja tarkoituksen sopivaa, mukavuuksilla varustettua huonetta. Illalla kävimme myös alakerrassa varaussaunassa, jonka jälkilöylyissä pistimme taas kerran maailmanhistorian järjestykseen.
Iltasella lähdimme ihailemaan Tarton kaunista vanhaa kaupunkia ja sen halki virtaavaa Emajokea, joka laskee lopulta Peipsijärveen. Venäläiset neuvostojoukot polttivat elokuussa 1941 koko Tarton kaupungin ja se kärsi vaurioita myös taisteluissa. Mutta hyvin keskiaikaiset rakennukset kestivät tälläisenkin neuvostokäsittelyn. Kaupungin suurta tuhoa on sen nykyisen erinomaisen kunnon perusteella vaikea uskoa, ellei siitä tietäisi.
Parhaillaan kaupungissa vietettiin Emajogi-festivaaleja ja kansaa oli liikenteessä tavallista enemmälti. Istahdimme joenranta-terassille, jossa nautimme myyntikojusta ostettua savustettua ja herkullista sianlihaa. Palasimme majalle, mutta osa seurueesta jaksoi vielä resuta vanhassa Rüütikellari-ravintolassa.
Tallinnassa - miehitysmuseossa, pronssisoturipatsaalla ja merimuseossa
Tallinnassa majoittauduimme hotelli Metropoliin. Lyhyen lepotauon jälkeen taksimatkasimme Tallinnan loistavaan miehitysmuseoon, Okupatsioonimuuseum. Virolainen Oleg-taksikuljettajamme kertoi syntyneensä Novosibirskissä Siperiassa ja syöneensä ensimmäisen kerran kunnolla vasta viisivuotiaana. Tuskin olivat hänen vanhempansa vapaaehtoisesti valinneet asuinpaikkaansa, vaan pikemmin Neuvostoliiton suurin matka- tai kyyditystoimisto NKVD - KGB. Toisaalta oli virolaisissakin harvoja sellaisia, jotka vapaaehtoisesti lähtivät neuvostomiehittäjien mukana Neuvostoliittoon, koska olivat uuden isännän apureiksi ryhtyneet.
Miehitysmuseo oli varta varten rakennettu kyseistä tarkoitusta varten. Museon näytteilleasettelut jopa videoesityksineen saati perinteisempine esillepanoineen näyttivät informaatioarvoltaan olevan huippuluokkaa ja selkeän kronologisesti järjestetty. Näytteillä oli mm. matkalaukkuja, tyrmänovia, neuvostoesineistöä ja hammaslääkärintuoli. Tuskin siinä oli porattu pelkästään hampaita tai tuoli kertomassa edistyksellisestä neuvostoliittolaisesta hampaanhoidosta. Alakerrassa oli erillinen neuvostopatsaiden osasto. Sinne se pronssisoturipatsaskin olisi oikeastaan kuulunut.
Museokäynnin jälkeen kävelimme kiireettä kauniissa loppukesän säässä vanhan kaupungin läpi ja ruokailimme raatihuoneentorilla. Vanha kaupunki oli kaunistunut entisestään ja turisteja oli runsaasti. Shoppailun jälkeen saavuimme takaisin hotelliimme, jossa lepäsimme hieman. Varsinaista ilta-ohjelmaa emme enää viettäneet. Seurue alkoi olla jossain määrin ryytynyt jatkuvasta matkaamisesta.
Pronssisotilaspatsas esittää virolaista painijaa Kristjan Palusalua, joka Siperiaan pakkotyöhön karkotettuna ja sieltä karkaamisen vuoksi puna-armeijaan miinanpolkijaksi rangaistuspataljoonaan pakotettuna loikkasi jatkosodan hyökkäysvaiheessa lokakuussa 1941 Itä-Karjalassa suomalaisten puolelle. Ne paikalle haudatut 13 neuvostosankaria (huom. vähäinen määrä) eivät kuolleet missään Tallinnan "vapautustaistelussa" 22.9.1944. Sellaista varsinaista taistelua kun ei ole koskaan käytykään. Osa heistä kuoli vähemmän sankarillisesti Tallinnan miehittämisestä seuranneissa ryyppyjuhlissa holtittoman ammuskelun ja räjäyttelyn seurauksena. Todennäköisesti vainajia myös tuotiin varta vasten paikalle muissa taisteluissa kaatuneina tai sotilassairaalasta.
Surullisen kuuluisalta patsaalta, joka aiheutti keväällä 2007 poliittisen ja kansainvälisoikeudellisen selkkauksen, palasimme Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevaan Merimuseoon, Eesti Meremuuseum. Museo on rakennettu vanhan kaupungin muurin torniin (Paksu Margareetta), ainakin viiteen eri kerrokseen. Museon katolta on jonninmoiset näköalat ainakin meren ja sataman suuntaan.
Sattuimoisin museossa oli pysyvän näyttelyn lisäksi erikoisesitys Narvajõensuun historiasta vanhoine esineineen ja valokuvineen. Vertaus "terijokeen" on osuva myös siinä, että alueen nykyinen tila ei verrattavissa ennen sotia vallinneeseen. Ja, että samanlaisia lomakuvia otettiin karjalankannaksen loistokuntoisella Terijoella viimeisenä rauhan kesänä 1939 kuin Narvajõesuussakin. Sen jälkeen alueet joutuivat yleisesti tunnetulle ja vieläkin näkyvälle neuvostorappiolle.
Virolaiset olivat ja ovat edelleen kuuluisaa merenkulkijakansaa, mikä näkyi museon runsaista kokoelmista. Meitä kiinnostivat lähinnä sodan ajan tapahtumat. Näyttelyissä oli kartta- ja kuvaselvitys puna-armeijan joukkojen paosta elokuun lopulla 1941 Tallinnasta Suomenlahtea pitkin Leningradiin ja Kronstadtiin.
Suomalaiset ja saksalaiset laivasto-osastot olivat yhteistoiminnassa tehneet mainitulle laivareitille perusteellisia miinoituksia. Niihin ja saksalaisten lentopommituksiin päättyi monen laivan merimatka uppoamiseen tai haaksirikkoon. Sotilaallisesti operaatio oli saksalaisten kannalta menestys, sillä puna-armeijalle aiheutettiin suuria mies- ja kalustotappiota. Toisaalta laivojen mukana oli myös paljon siviilejä: neuvostohallinnon vangitsemia virolaisia ja virolaisista puna-armeijaan pakkovärvättyjä sotilaita, miehitysjoukkojen perheitä, yhteistoimintatyyppejä jne.
Museovierailun jälkeen ostattelimme pakollisia tuliaisia Sadamarketista niin sukulaisille kuin itsellekin mm. tyttärelleni muumi-collegepuvun. Se kutistui ensimmäisessä pesussa melkein käyttökelvottomaksi. Myyjän äidinkieli ei ollut eesti. Kirjauduimme ulos hotellistamme ja hunttasimme D-terminaalia kohden. Söimme matkalla ties monennen wieninleikkeen ja sitten nousimme laivaan. Jonotukset alukseen ja sieltä pois olivat yhtä tylsiä kuin aikaisemminkin. Helsingissä olimme ajallaan ja kotikonnuille palasimme sunnuntai-iltana klo 21.00 aikoihin.
Yhteenveto
Yksi seurueemme jäsenistä sanoi matkan aikana ainakin kolme eri kertaa - Narvan linnassa, Narvajõesuun ja Peipsijärven rannoilla - että "tänne hän ei enää tule, nyt on tämä nähty".
Olivatko käynnit mainituissa paikoissa niin tyhjentävä kokemus, ettei tarvetta ole enää vierailla siellä uudestaan. Vai olivatko paikat niin tyhjänpäiväisiä, ettei niihin sen vuoksi kannata palata. Oli niin tai näin, matka sujui haavereitta ja ilman taloudellisia vahinkoja. Itse en ollut pystynyt siviilivelvollisuuksien vuoksi käymään kahteen vuoteen missään ulkomailla.
Viron kehitys on ollut positiivista ainakin kaiken sen perusteella, mitä matkan aikana näimme. Aikaisemmista matkakohteista sellaista ei ole voinut sanoa. Ainakin tuleva euroon liittyminen ja kerrottu öljynliuskeen tehokkaammasta hyödyntämisestä seuraava energiaomavaraisuusasteen ja energiaviennin kasvu todennäköisesti piristävät Viron taloutta merkittävästi.
Venäjä on Virolle pysyvä kohtalonkysymys. Viron pieni venäjämielinen vähemmistö taas vitsaus, jota Venäjä käyttää siekailematta hyväkseen. Toisin kuin Suomi Viro on liittoutunut paitsi taloudellisesti ja poliittisesti myös sotilaallisesti länteen vähentääkseen Venäjän vaikutusvaltaa ja uhkaa. Väestökysymys ratkeaa viimeistään ajan myötä Viron eduksi, jos se ei kohtaa uusia valtiollisia onnettomuuksia.
Kaikkea hyvää veljeskansalle!
