Mukavaa Minskissä

Päätimme elokuussa 2012 käydä Valko-Venäjällä Se ei ole ainakaan tunnettu jokapojan tai naisen turistikohteena. Maa on paitsi historialtaan myös nykyoloiltaan huonosti tunnettu paikka. Siitä on vähänlaisesti suomenkielisiä teoksia, kuitenkin jotakin.

Kurantein teos on Tuntematon Valko-Venäjä (2009), josta saa nopeasti käsityksen sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. Sotahistorian klassikot mm. Carellin Marssi Venäjälle ja Poltettu maa kertovat toisen maailmansodan tapahtumat luotettavasti.

Napoleonin Grande Armée eteni samaa sotatietä Minskin (elokuu 1812) kautta Moskovaan kuin Aatun joukot (3.7.1941) rapiat vuosisata myöhemmin. Molemmat sotajoukot olivat varsin monikansallisia, kuten nykyään sanottaisiin. Ja vallottihan Kaarle XII Minskin 3.7.1708 ennen Ukrainan Pultavassa vuotta myöhemmin tapahtunutta katastrofia. Kaarlen joukkojen mukana on varmuudella ollut suomalaisia sotureita ja yksiköitä.

Valko-Venäjän historiaan voi tutustua Liettuan historian kautta. Suurin osa maan nykyalueesta kuului siihen puolen vuosituhannen ajan 1200-1300 -lukujen taitteesta vuoteen 1795. Tämän ajan perintö, lähinnä katolilaisuus ja muut länsivaikutteet ovat jossain määrin vielä havaittavissa. Ne erottavat valkoisen eli laajan Russin inhasta idästä.

Jos suomalaisiin tiedotusvälineisiin uskoisi, eipä sinne moni haluaisi vapaaehtoisesti mennä. Mutta kuitenkin Minsk osoittautui oikein mukiinmeneväksi kohteeksi ennakkoluulottomille Itä-Euroopan matkaajille.

Matkavalmistelut

Matkavalmistelut alkoivat seurueen kokoamisella. Ilmoittautuneiden lukumäärä ei päätä huimannut. Toisaalta mitä pienempi seurue, sitä dynaamisempi, helpompi ja rennompi matka oli odotettavissa.

Valko-Venäjälle matkustaminen edellyttää välttämättönä muodollisuutena viisumia. Sellainen järjestyi kohtuullisin toimenpitein Traveller Oy -matkatoimistosta á 90 €. Valko-Venäjän viisuminhankinta edellytti matkatoimiston kautta kutsua. Sekin oli pelkkä muodollisuus. Lopulta matkan hintakaan ei tämä maahantuloluvan ylimääräinen kulu huomioiden kohonnut kohtuullisella majoituksella Hotel Planetassa korkeaksi.

Tupolevin-veljeksiä? Se olikin länsikone.

Lennot Helsingistä Minskiin ja takaisin sujuivat varsin nopeasti ja mallikkaasti Belavia-lentoyhtiön lennoilla.  Ei tarvinnut aamuneljältä herätä, vaan lähdimme hyvin levänneinä matkalle klo 13 aikoihin Minskiä kohden, jonne saavuimme Helsigin kautta klo 18.00 aikoihin. Tärkeänä muodollisuutena kannattaa muistaa, että ulkomaisen henkilön pitää hankkia valkovenäläinen sairausvakuutus ja se on esitettävä passintarkastuksen yhteydessä. Sen voi hankkia muutamalla eurolla lentokentältä kioskista, joka sijaitsee ennen passintarkastusta. Lentokentältä oli ennaltavarattu taksikyyti (55 €) hotellille.

I matkapäivä

Tuloiltana olimme käyneet syömässä keskinkertaisessa pihviravintolassa ja piipahtaneet hotellin läheisessä tanssiravintolassa. Hotellilta saimme Sergei-poitsun hovikuskiksemme. Palveluhenkisenä musikkana hän jo tuloiltana sopi sitovasti ja toteutuneesti paluukuljetuksemme takaisin lentokentälle.

Aamulla klo 9.00 menimme taksilla keskustaan sotamuseolle Minskin hallinnolliseen keskustaan tai toiseen niistä. Sotamuseo aukeni vasta klo 10.00, joten istuskelimme ainoina asiakkaina toriterassilla. Kun museo sitten aukeni, näimme ainoat toiset länsimaalaiset turistit koko matkamme aikana. Saksasta olivat kuulema junalla saapuneet sivistyneen oloinen nuorempi mies (tai sitten desantti-dosentti) rinkkansa ja tytsynsä kanssa museolle. Solkkasimme siinä suorapuheisesti siihenastisista kokemuksistamme eikä valittamisen aihetta ilmennyt.

Sotamuseon lonasimme läpi rivakasti. Se oli perustettu jo toisen maailmansodan vielä kestäessä ja siksi rekvisiitta oli erittäin autenttisen oloista. Näkökulma oli neuvostoliittolainen ja sen vuoksi epäobjektiivista. Suhteettoman ja yksipuolisen roolin oli saanut alueella tapahtunut partisaanitoiminta. Sinänsä sodan tapahtumat oli esitetty kunnolla varsinkin operaatio Bagration, jonka merkitys Saksan itärintaman luhistumiselle oli ratkaiseva. Jopa talvisota oli mainittu ja sen suomalaista sotilasesineistöä havaitsimme.

Museovierailun jälkeen katselimme paikallista myytävää matkamuistotaidetta museon vieressä. Myyntikojujen katveessa piilottelivat paikallisen järjestyksenpitokoneiston "spetsnazit". Olivat aika sällinnäköisiä iivanoita. Eipä siellä "hipit hillu eikä varjot vaikerra", totesi vanhempi kollega osuvasti.

Sen jälkeen katselimme nuorison ohjattua menoa hallintoaukiolla (ks. I kuva) ja käväisimme terassilla välipalalla. Päätimme siinä, että lähdemme hyvän sään  (+25 C) vuoksi ekskursiolle Stalinlinjalle hetimiten. Toisin sanoen takaisin hotellille ja lounastamaan. Sovimme Sergein kanssa 50 € hintaisesta matkasta Stalinlinjalle, joka sijaitsi noin 30 km Minskistä luoteeseen. Poitsu ei osannut ajaa aivan suoraan kohteeseen ja sen vuoksi näimme Zaslaujen historiallisen kylänkin.

Stalinlinja oli näkemisen arvoinen paikka. Sen historiallinen merkitys ei ollut kaksinen. Aatun panssarikiilat valtasivat Minskin vain noin puolentoista viikon perästä Barbarossa-hyökkäyksen alkamisesta ns. Bialystok-Minsk -operaatiossa (22.6.-3.7.1941). Eipä siten tämä Stalinille nimetty ja kantalinnoitettu puolustusasema juuri sakuja pidätellyt.

Paikalle oli kuitenkin tehty varsinainen spektaakkeli toisen maailmansodan historiasta. Esittelyssä olivat myös kaikki sen jälkeiset aseet, mitä CCCP oli kehittänyt. Valko-Venäjän sosialistisessa neuvostotasavallassa sijaitsi neuvostoaikaan merkittävästi sotateollisuutta ja -tekniikkaa. Osa museossa ja myös maassa valmistetussa on käytössä vieläkin eri puolilla maailmaa, jonka rauhaa niillä oli edistetty tai taannutettu.

Kun olimme reilut kaksi tuntia kierrelleet Stalinlinjalla lähdimme paluureissulle Minskiä kohden. Kärsivällisesti odottanut kuljettajamme ajoi ennen Minskiä bensiksille. Siellä pystyi tankkaamaan sekä valkovenäjän ruplilla, dollareilla ja jevroilla, joilla maksoimme kyydityksen. Pyyntömme mukaisesti hän kuljetti meidät kaukaasialaiseen ravintolaan. Ei se ihan kaukaasialainen oikeasti ollutkaan mutta sentään libanonilainen. Siellä söimme herkullisen aterian ja palasimme hotellille illan menoihin valmistautumaan.

Illalla sitkeimmät sissit hyökkäsivät kaupungin laadukkaaseen yökerhoon. Sisäänpääsy oli sikäläisen mittapuun mukaan tyyristä (18 €) mutta meno odotettua. Siellä oli muitakin länsimaalaisia ja paikallisia, joiden kanssa keskustelimme niistä näistä. Tyytyväisiä tuntuivat olevan maan menoon, paitsi se joka sanoi "go to your friend". Poislähtiessämme miliisi tarkasti ulitsalla taksinkuljettajien kuntoa ja lupa-asioita. Yksikään suhari ei naureskellut viranomaisille. Ilmankos kyyti oli laadukasta.

II matkapäivä

Aamulla heräsimme aikaisin hotellin maukkaalle aamupalalle. Päätimme tutustua tarkemmin Minskiin, ja sen toiseen hallinnolliseen keskustaan. Kävimme maanalaisessa kauppakeskuksessa ja matkustimme metrollakin.

Metro oli kätevä joukkoliikenneväline. Joskin metromatkaa varjosti keväällä 2011 tehty pommi-isku, jossa kuoli 15 ihmistä ja loukkaantui kymmenkertainen määrä. Siitä oli muistomerkki keskusmetroasemalla. Tekijät saivat oikeudenmukaisessa suhteessa mitatun rangaistuksensa. Siltä se ainakin tuntui metronmatkustajasta.

Kävimme välipalalla hallintoaukion terassilla. Tupakkaostoksilla kysäisin, miksi  täältä ei saa Marlboroa. Myyjä näytti sormillaan vastaukseksi olemattomia viiksiään. Lukasenka harasoo vastasin tilannetajuisesti. Maan isäntä "Batka" taitaa olla aika tiukka presidentti. Hän on ollut vallassa muuten 1990-luvun puolestavälistä asti.

Ylipäätään maan turvallisuustilanne näytti olevan kunnossa. Kukaan ei joutunut ikäviin tilanteisiin ja kaikkialla oli erittäin siistiä. Samaa ei voi sanoa vaikkapa Itävallasta jossa vierailin kuukausi myöhemmin.Wienissä huumehörhöt ahdistelivat satunnaisia turisteja. Eivät minua. Valko-Venäjän ihmisoikeustilanne oli siis kohdallaan satunnaisen turistin näkökulmasta tarkasteltuna.

Keskustassa kävelimme aikamme. Paikallisia hääseurueita teennäisine tapoineen tuijoteltiin Surun saarella. Kuitenkin rankkasade keskeytti promenaadimme. Kiirehdimme läheiseen virallisemman puoleiseen matkamuistoliikkeeseen tilaamaan taksia. Yritin ostaa sieltä Lukasenkon kuvaa muistoksi. Mutta myyjä vain nauroi kysymykselleni. Eikä siellä totisesti missään näkynyt presidentin kuvia. Neuvostotyylisestä henkilöpalvonnasta ei siten voida puhua. Toisaalta Itä-Eurooppalaiseen mediatyyliin presidentti pani iltauutisissa maan asiat mallilleen päiväkodeissa, kouluissa jne.

Taksi kuljetti meidät hotellille kaupan kautta. Opimme, että ei  pidä sopia matkan hintaa vaan matkustaa taksamittarin mukaan. Se oli selvästi halvempaa.

Paluupäivä

Sovitusti Sergei-poitsu odotti meitä klo 5.30 aamulla hotellin edessä. Lentokentälle läpäisimme kolme turvatarkastusta ja meidät tultiin lähes kädestä pitäen hakemaan lentokoneeseen. Se oli laadukasta palvelua jos mikä.

Lentokoneessa ei tarjoiltu kuten ei tulomatkallaan. Lentomatka Helsinkiin kesti vain 1 tunti 26 minuuttia.

Yhteenveto

Suosittelen matkustamista Valko-Venäjälle. Ihmiset siellä ovat paljon mukavampia ja vaatimattomampia verrattuna Venäjään tai Ukrainaan. Hinta-taso on kohtuullinen, tai ainakin siedettävä suomalaisille kitupiikeille.

Jäykistä juomista maistelimme Minskin Kristallia. Se oli kuivaa votkaa ja sopi kokiksen kanssa nautittavaksi. Paikallisista miedoista juomista ansaitsee maininnan Lidskoe-olut, jota valmistaa Olvin sikäläinen tytäryhtiö.

Toivottavasti viisumivapaus koittaa pian eikä typerä jeesustelu lykkää sitä. Tämä toki vain niillä ehdottomilla reunaehdoilla, että sitä kokeillaan ensin määräaikaisena ja, että jokainen maa hoitaa itse passitarkastuksensa. Ts. Schengen-menettelystä pitää luopua. Ja jos maiden välinen yhteistoiminta ei sitten toimisi (esim. rikollisten luovuttaminen tai karkottaminen), viisumimenettely voidaan aina palauttaa takaisin.

Vähintään auttava jopa kehnokin venäjän kielen taito on suositeltavaa, sillä englantia ymmärsivät vähänlaisesti. Mutta näinhän se itämatkailussa yleensä on. Ei välttämättä saa hyvää palvelua jos ei osaa sanoa edes sitä. Pysy hesarissa sitten.

Oiva tilaisuus käydä Valko-Venäjällä koittaa keväällä 2014. Silloin siellä järjestetään MM-jääkiekkoturnaus. Sitä valmisteltiin ainakin remontoimalla isoimpia hotelleja ja jäähallit olivat ainakin ulkopäin tarkasteltuina kunnossa. Ja tuolloin ajalla 25.4. - 31.5.2014 tapahtuvat matkat ovat viisumivapaita.

Hyvää matkaa!

Talvisota vs. kuvitelma Kuusisen suursuomesta

Nordberg 2003 s. 154

Talvisota alkoi 30.11.1939. Neuvostoliiton (NL) mahtava ja siihen asti voittamaton puna-armeija ylitti monessa kohtaa Suomen valtionrajan. Neuvostoliiton laajamittainen hyökkäyssota oli monelle Suomen valtion- ja sotilasjohtoon kuuluneelle yllättävää ja odottamatonta. Oli kuviteltu, että sotaa ei synny. Asehankinnat tarkoituksella laiminlyötiin, "ei ostettu aseita varastoihin ruostumaan" (Cajander ja Tanner). Oli jopa Suomen armeijan puolustussuunnitelmissa (VK 27-30) uskoteltu, että puna-armeija ei edes kykenisi hyökkäyksen koko itärajan pituudelta karjalankannakselta Petsamoon. Suomen sotilastiedustelu oli epäonnistunut selvittämään puna-armeijan todelliset joukot ja varustelun.

Talvisodassa Kannaksen Armeijan II armeijakunnan komentaja kenraalliluutnantti Öhqvist: Luulenpa naapurinmaan sotilaallisten voimavarojen tuntemuksen harvoin olleen niin puutteellinen kuin meidän tietomme Venäjän voimavaroista ennen Talvisotaa (Öhquist v. 1950: Talvisota minun näkökulmastani  s. 65)

Todellisuuteen herättiin nopeasti ja pantiin toimeksi. Tieto Baltian maiden suostumisesta NL:n uhka- ja tukikohtavaatimuksiin, saatiin 28.9.1939. Suomen vuoro tuli seuraavaksi. Suomen edustajat kutsuttiin 5.10.1939 Moskovaan neuvottelemaan samoista aiheista. Sodan mahdollisuuteen varauduttiin jo samana päivänä. Perustettiin päämaja. Ryhdyttiin sotilaskeskityksiin kannakselle ja rajalle suojajoukkojärjestelyllä ja osittaisella liikekannallepanolla järjestämällä lokakuussa YH eli ylimääräiset sotaharjoitukset. Nämä suomalaisyhtymät koostuivat varusmiesjoukoista, suojeluskuntapataljoonista ja kenttäarmeijan so. reservinjoukkoista. Paitsi että joukot suojasivat välittömästi itärajaa ne suorittivat suuressa määrin linnoitustöitä puolustusasemissaan. Sotilaskeskitystoimien tarkoituksena oli myös tukea ja antaa uskottavuutta Suomen valtion edustajille, jotka olivat par´aikaa matkalla Moskovaan neuvottelemaan alue- ja sotilastukikohtien luovutuksesta NL:lle.

Kremlissä kuultiin NL:n alue- ja muut vaatimukset. Ne olivat niin huomattavia taloudellisesti ja puolustuskykyä romahduttavia, että Suomi ei suostunut niihin. Vähäisiin myönnytyksiin oltiin valmiita.

Suomen olisi tullut luovuttaa NL:lle,
- Suomenlahden ulkosaaret so. Suursaari, Lavansaari, molemmat Tytärsaaret, Peninsaari ja Seiskari,
- karjalankannaksella aluetta 70 kilometriä itärajalta (ei Leningradista kuten epätäsmällisesti joissakin lähteissä esiintyy) Viipuriin päin. Tämä tarkoitti Suomen pääpuolustuslinjan myöh. Mannerheimlinjan ja Koiviston saaren rannikkolinnakkeiden luovuttamista! ja
- Hangon alue laivasto-, rannikkotykistö- ja lentotukikohdaksi Lappohjan satamineen,
- Petsamossa Kalastajasaarennon alue satamineen.  

Heidän (Stalinin ja Molotov) meille esittämiensä vaatimusten perusteluihin ei siis ainoakaan nykyaikaisen koulutuksen saanut upseeri voi suhtautua täysin vakavasti. Pikemmin se mitä he nyt vaativat on johdantona vain uusiin, paljon pidemmälle meneviin vaatimuksiin, jotka esitetään niin pian kuin me olemme myöntyneet meille nyt esitettyihin ja siten tuntuvasti huonontaneet omia puolustusmahdollisuuksiamme. (Öhqvist Östermanille 4.11.1939, mts s. 82)

Suomen ainoa jäätymätön satama oli Kalastajasaarennossa ja Hanko oli tärkeä eteläinen satama. Näiden siirtyminen NL:lle olisi eristänyt Suomen paitsi taloudellisesti myös sotilaallisesti estämällä ulkomaisen avunsaannin (Englanti ja Ranska).

Talvisodan taustaa

Neuvostoliitto oli aikaisemmin kuluvan vuoden syyskuussa kutsunut Baltian maiden edustajat neuvottelemaan puna-armeijan joukkojen sijoittamisesta maiden alueelle ja niille luovutettavista laivasto- ja lentotukikohdista. Nämä ns. tukikohtasopimukset ja keskinäiset avunantosopimukset oli solmittu juuri ennen kuin oli tullut Suomen vuoro. Baltian maiden kohtalona oli tulla kesällä 1940 miehitetyksi ja liitetyksi Neuvostoliittoon, josta tarkemmin tässä linkissä.

Neuvostoliiton toiminta perustui 23.8.1939 solmittuun Molotov - Ribbentrop -sopimukseen (MRP). Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat valtioidensa välisen alueen valtiot Mustaltamereltä Suomen Petsamoon Jäämerelle saakka etupiireihin. Sopimuksessa Suomi luettiin kuuluvaksi Baltian maihin ja niiden kuuluvan NL:n etupiiriin. Tällä sopimuksella NL ja Saksa aloittivat II maailmansodan hyökkäämällä Puolaan syyskuussa 1939.

Zhdanov eestiläiskätyreineen Tallinnassa

Ainoa seikka, mikä konkreettisesti viivytti Baltian maiden bolshevointia, täydellisen alistamisen loppuunvientiä ja MRP:n täytäntööpanoa, oli talvisota. Se ei todellakaan mennyt Stalinin ja hänen pääkäsikassaransa A. Zhdanovin käsikirjoituksen mukaan kuten Baltian maissa tapahtui. Tässä mielessä talvisota hyödytti myös Baltian maita.

Arvo Poika Tuomisen tietojen (Yrjö Leino) mukaan nimenomaan Viron, Latvian ja Liettuan bolshevoinnin toimeenpanija Zhdanov päätti puna-armeijan hyökkäyksestä Suomeen. Zhdanov myös päätti ja vastasi Terijoen hallituksen perustamisesta edustamaan Suomea, kun virallisen Suomen tasavallan edustajat olivat hylänneet NL:n laajat alue- ja tukikohtavaatimukset 12.10. - 13.11.1939 käydyissä neuvotteluissa.

Kuuntele Tuomisen haastattelu vuodelta 1970 tästä linkistä: Otto Wille Kuusinen ja Terijoen hallitus.

Terijoen hallitus

Kaikkien neuvostovalheiden sarjassa ns. Terijoen hallituksen muodostaminen Terijoella talvisodan toisena päivänä 1.12.1939 ja sen tällöin antama julistus on totuudellisuuden pohjanoteeraus, oikea kaikkien valheiden äiti. Siinä väitettiin vallankumouksen alkaneen Suomessa ja suomalaisten sotilaiden siirtyneen väliaikaisen kansanhallituksen puolelle:

" - - Eri puolilla maata on kansa jo noussut ja julistanut voimaan Kansanvaltaisen Tasavallan. Osa Suomen armeijan sotilaita on jo siirtynyt kansan kannattaman uuden hallituksen puolelle. - -"

Eipä siellä Terijoen "kauppalassa" todellisuudessa mitään "kansanhallitusta" ollut, paitsi paikkakunnan alueella rajan ylittäneitä puna-armeijan joukkoja. Ne kirjaimellisesti itse kutsuivat itsensä. NL asetti kansanhallituksen, joka puolestaan kutsui NL:n puna-armeijan avustamaan sitä.

Kuusinen sopii Moskovassa.

Mutta kansanhallituksen pää-ja ulkoministeri Otto Wille Kuusinen jo seuraavana päivänä 2.12.1939 edusti sitä Moskovassa. NL ja kansanhallitus solmivat ensitöikseen avunanto- ja yhteistyösopimuksen. Sopimus oli pääosin samansisältöinen kuin mitä Baltian maat oli painostettu solmimaan NL:n kanssa.

Sopimuksessa NL itsekontrahoi (sopimus jossa sama oikeussubjekti tosiasiassa edustaa molempia osapuolia)
1) NL:n ja Suomen aluevaihdoista karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa,
2) puna-armeijan laivasto- ja lentotukikohtien perustamisesta Suomen alueelle (Hangon vuokra-alue) ja Suomenlahden saarten ja Petsamon alueiden myymisestä NL:lle,
3) sotilasliitto -hyökkämättömyyssopimuksen ja
4) kaupallisia asioista valtioiden kesken.
Sopimuksen voimassaoloajaksi määrättiin 25 vuotta.  

Neuvostoliitto erotettiin kansainliitosta, syynä kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäyssota Suomeen. Nimenomaisesti siitäkin huolimatta, että NL kiisti olevansa sodassa Suomen kanssa, vetosi kansanhallituksen 1.12.1939 antamaan julistukseen ja 2.12.1939 tehtyyn NL:n ja Kuusisen kansanhallituksen solmimaan Keskinäiseen Yhteistyö- ja avunantosopimukseen. NL ei hyväksynyt Suomen tasavallan hallitusta toimivaltaiseksi. Se katsoi Risto Rytin hallituksen "Suomen entiseksi, ja sen edustajat vallasta poistetuiksi valtuutetuiksi". Kansainliitto ja kansainvälinen yhteisö olivat eri mieltä. Poikkeuksena NL:n rikoskumppani Natsi-Saksa, joka onnitteli NL:a sotatoimista Suomea vastaan.

Kuusisen suursuomi

Kuusisen suursuomi

Kuvitelma Kuusisen suursuomesta perustuu kohdan 1) aluevaihtoihin. Sen mukaan Kuusisen johtama Suomi olisi saanut hyvitykseksi alueluovutuksista laajan alueen Itä-Karjalasta.

Tarkemmin kartasta havaitaan, ettei aluelahjoitukseen kuulunut Muurmannin rataa tai mitään muutakaan NL:lle stategisesti merkittävää aluetta. Toisin sanoen NL:n takamaita, joissa aiemmin oli asunut pääosin suomensukuista karjalaisväestöä (aunuksen - ja vienankarjalaisia).

Karjalankannaksen, Suomenlahden ulkosaarten ja Petsamon kohdalla kartan rajat pääosin vastaavat NL:n Suomelle ennen talvisotaa esittämiä aluevaatimuksia. Poikkeuksena se, että viralliselle Suomelle tarjottu Repola -Porajärven -alue oli laajentunut Itä-Karjalan alueella Kuusisen suursuomeksi. Silti jopa itse Stalinin kynänjälki näkyy siinä:

Moskovan neuvotteluihin Suomen edustajana osallistunut ministeri Väinö Tanner kertoo kirjassaan, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana (1950 s. 69), "- - Karjalan kannakselta vaadituista alueista syntyi laajempi keskustelu. Suoralta kädeltä hylättiin Suomen taholta tehty tarjous - - Stalin piirteli vapaalla kädellä pöydällä olevaan yleisesikunnan karttaan uusia linjoja, joita myöten uuden rajan tulisi kulkea. Oli ilmeistä, että hän oli hyvin perehtynyt tämän alueen maantieteeseen. Kaikilla näillä uusilla rajaehdotuksilla oli se vika, että niiden päätepisteenä oli Koiviston pohjoispuoli. - -"

Klikkaa sanaa kynänjälki

Stalinin piirtelyn mukaan suomalaisten pääpuolustuslinja ns. Mannerheimlinja Vuoksen ja Suomenlahden välisellä alueella ja Koiviston saari ja siellä sijainnut Saarenpään rannikkotykistötukikohta olisivat jääneet NL:n puolelle. Näissä asemissa Suomen armeija talvisodassa torjui ja puolusti puna-armeijan hyökkäystä peräti joulukuun 1939 alusta 17.2.1940 saakka. Kun huomioidaan, että rauha tuli 13.3.1940, Mannerheimlinja ja Koiviston linnakkeet olivat kiistattoman tärkeitä karjalankannaksen ja Suomen puolustukselle.

Eikö Stalinin luottanut edes NL:n (itsensä) asettamaan Kuusisen hallitukseenkaan, kun sille luvatut mannut kulkivat kannaksella samoin kuten virallisen Suomen edustajille oli ehdotettu. Tosiasia on se, että NL:ssa oli silloin vain yksi todellinen kartanpiirtäjä ja käsikirjoittaja. Muiden tahdolla, uskomuksilla tai kuvitelmilla ei ollut merkitystä.

Kuusisen suursuomea ei ollut koskaan tarkoitus toteuttaa. Ja siinäkin tapauksessa, että tällaiseen pelleilyyn olisi ryhdytty vain silloin, kun Suomi olisi liitetty Neuvostoliittoon. Kuten tiedämme Neuvosto-Eesti ja Neuvosto-Latvia päinvastoin menettivät itäosiensa alueita Neuvostoliittoon kuuluessaan: Narvajoen - Laukaanjoen välisen alueen ns. Viron inkerin, Petserin alueen ja Setumaan ja Abrenen alueen. Sen vuoksi mainitut alueet kuuluvat nykyäänkin Venäjän federaatioon. Jos Suomi olisi seurannut Baltian maiden esimerkkiä hyväksymällä NL:n vaatimukset välttääkseen talvisodan tai Kuusisen marionettihallitus oli päässyt valtaan, vertailuun perustuvan johtopäätöksen mukaan tänäänkään Suomella ei olisi Kuusisen kansantasavallan saati suursuomalaisia rajoja.

Asiantuntevaa venäläistä keskustelua Kuusisen suursuomen kartasta Karelia-yhdistyksen sivustolla.

Kolumni Kuusisen suursuomesta

Arvostetun suomalaisen poliittisen historian tutkijan nimissä (kustannustoimittajan kirjoittama?) on julkaistu kolumni "Unohdettu lahjoitus eli Talvisodan väärin päin luettu historia":

Talvisota oli Suomen pelastus, mutta hinta oli korkea, sanotaan usein. Aikalaisille rauhanehdot olivat suorastaan hirvittävät - -

- - Mutta Molotov puhui totta siinä, että kaikki oli aivan ilmeisesti käynyt toisin kuin neuvostojohto oli suunnitellut ja niinpä rauhastakin tuli toisenlainen kuin oli suunniteltu. Neuvostohistorioitsijat - joita on jokunen myös vielä nykyään Venäjällä - ovat usein korostaneet sitä, että talvisota olisi voitu välttää. Joidenkin uutterien stalinistien mielestä se oli siis "tarpeeton sota". Molotov ja Stalin olivat samaa mieltä, eivätkä he ilmeisestikään odottaneet sotaa, varmasti eivät ainakaan sitä massiivista sotaa, joka poisti elävien kirjoista puolitoistaasataa tuhatta puna-armeijalaista kaiken muun aiheuttamansa tuhon ohella. Luvut ovat vertailukelpoisia toisen maailmansodan suurimpien taistelujen rinnalla.

- -Neuvostokansalle oli annettava edes jonkinlainen hyvitys ja se oli Pietari Suuren raja. Venäjän arkistoista nyt paljastuneet mielipidetarkkailuraportit osoittavat, että saavutusten ja uhrausten epäsuhta herätti silti kansan tyrmistystä.- -

- - neuvostojohto oli panostanut talvisotaan niin paljon arvovaltaansa, että koko sen uskottavuus oli vaakalaudalla, mikäli koko tarina Suomen vallankumouksesta ja avunannosta Kuusisen hallitukselle jouduttaisiinkin perumaan. Mutta niin vain tehtiin.

Kun me luemme Talvisodan historiaa, me yleensä lähdemme ikään kuin itsestäänselvyytenä siitä, että Suomi menetti siinä Karjalan, mutta säilytti itsenäisyytensä, maksaen siitä korkean hinnan. Oletuksena yleensä on, että Neuvostoliitto halusi liittää itseensä koko Suomen, mutta sitkeän vastarinnan ansiosta se sai vain osan.

Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa. On varmaa, että Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa hallintaansa Suomenlahden suun ja sen tehdäkseen se ei kaihtanut sotilaallisiakaan toimia. Oliko se päättänyt myös liittää Suomen itseensä, on toinen kysymys, jonka vastaus on aivan hämärän peitossa. Baltian maita ei aluksi liitetty Neuvostoliittoon, ne "liittyivät" siihen vasta myöhemmässä vaiheessa eikä ole varmaa, oliko asiasta päätetty jo Molotovin-Ribbentropin sopimuksen aikoihin vai tehtiinkö päätös vasta myöhemmin. Joka tapauksessa, kun Suomi ei suostunut antamaan tukikohtia, ainakaan lyhyen painostuksen jälkeen, päätettiin asia ratkaista aseellisesti, mutta se oli aikomus ratkaista aivan erityisellä tavalla.

Kun Suomelta Molotovin ja Kuusisen hallitusten välisellä sopimuksella otettiin etelässä Koivistolle saakka ulottuva alue Karjalan kannaksen eteläosasta sekä Hanko vuokralle hyvästä maksusta, sille annettiin tätä vastaan Itä-Karjalasta kerrassaan ruhtinaallinen korvaus. Kyseessä ei enää ollut se kaksinkertainen korvaus Repolan ja Porajärven alueelta, jota vielä neuvotteluissa oli tarjottu. Nyt julistettiin, että Suomeen oli liitetty Itä-Karjalan karjalaisvoittoiset alueet, jotka verisukulaisuuden perusteella kuuluivat Suomen yhteyteen. Näin toteutettiin näiden kahden sukulaiskansan, suomalaisten ja karjalaisten oikeutettu vuosisatainen toive. Tämän toiveen täyttämistä ei siis ainoastaan julistettu oikeutetuksi - mikä muuten unohdettiin jatkosodan aikana - vaan se myös toteutettiin valtiosopimuksella, joka piti mahdollisimman pian ratifioida Helsingissä. Kyseessä oli siis Suur-Suomen luominen. Ja tämä oli nimenomaan itsenäinen ja riippumaton valtio. Näitä Suur-Suomen karttoja levitettiin miljoonapainoksina, sekä lehtien sivuilla että muutenkin. Alleviivaan vielä sitä, ettei kyseessä ollut lupaus tai propaganda, vaan Neuvostoliiton puolelta pätevä ja sitova valtiollinen toimi.

- - -

Mutta psykologisella tasolla Suuri Lahjoitus oli epäuskottava, ellei oletettu suurta vastinetta. Se oli parhaita argumentteja sen puolesta, että oli taisteltava. Suomessa oli jo opittu olemaan uskomatta mitään, mitä rajan takaa huudeltiin. Niinpä sitten taisteltiin, vastoin kaikkea realismia ja järkeä. Ihmeen kautta puna-armeija saatiin pysäytettyä ja Kuusinen pidettyä loitolla. Mutta taistelemalla Suomi menetti sekä Karjalan että sen Itä-Karjalan alueen, jonka se olisi ilman taistelua saanut. Mutta siinä Suur-Suomessa ei joka miehellä olisi ollut oikeutta "suorana seistä tai kaatua". Siellä olisi ammuttu niskaan.

Kirjoitus herättää kysymyksiä ja kritiikkiä, sen väitteiden perustelut ovat ristiriitaisia. Se kyseenalaistaa suoraan talvisodan merkityksen Suomen itsenäisyydelle. Siinä väitetään vakavasti otettavaksi NL:n ja Terijoen nukkehallituksen välistä sopimusta erityisesti Itä-Karjalan osien liittämisestä Suomeen. Kärjistetysti sanoen Suomea ei olisi liitetty Neuvostoliittoon, vaan Suomeen olisi liitetty NL:on kuuluneita alueita (sic).

Talvisota vs. suostuminen NL:n aluevaatimuksiin ilman sotaa

Edellisessä kirjoituksessa alleviivatut väitteet ovat selvästi vastoin silloin tapahtunutta, riidattomia faktoja ja kansainvälistä oikeutta. Toki karjalankannas, Laatokan-Karjala, ulkosaaret ja Sallan alue menetettiin talvisodan päättäneessä Moskovan pakkorauhassa. Mutta nykyisen historiantutkimuksen mukaan ei ole olemassa mitään perusteita sille, että Neuvostoliitto olisi jättänyt Suomen alistamatta, valloittamatta ja liittämättä itseensä. Sanalla sanottuna sille, että NL olisi menetellyt MRP:n toteuttamisessa Suomen kanssa toisin kuin Baltian maissa tapahtui. Neuvostoliitto ei varmuudella olisi tyytynyt rajoitettuihin, neuvottelujen kohteina olleisiin tavoitteisiin Suomen suunnalla (ks. edellä Öhqvist s. 82).

Suomen miehityksen ja liittämiseen NL:on estivät seuraavat seikat:

1) talvisota, Suomen poliittinen vastustus ja sotilaallinen puolustustaistelu,

2) Stalinin päätös lopettaa talvisota solmimalla Moskovan rauha (12.3.1940), koska NL:n diktaattori pelkäsi joutuvansa sotaan Englannin ja Ranskan kanssa, jos talvisotaa ja Suomen valloittamista olisi jatkettu.

3) MRP:n irtisanominen Suomen osalta 11/1940: Adolf Hitler (Aatu) ilmoitti ulkoministeri Molotoville Berliinissä marraskuussa 1940, että NL ei saanut pyytämiään vapaita käsiä Suomen suhteen, kuten oli MRP:n mukaan elokuussa 1939 sovittu. Saksa ei halunnut konfliktia Itämerellä ja toista sotaa Suomea vastaan,

Molotov 9.11.1940: "Suomen kysymys on vielä ratkaisematta ja hän pyysi Johtajaa sanomaan, onko Saksan ja Venäjän sopimus, sikäli kun se koskee Suomea, edelleen voimassa. Neuvostohallituksen näkemyksen mukaan tähän ei ole tullut muutoksia."

Aatu 13.11.1940: "- - se (Saksa) ei toivo mitään uutta konfliktia Itämerellä. - - Edellä olevista pohdinnoista johtuen Saksa ei halua mitään uutta Suomen sotaa - -."

Molotovin diplomaatin muistiinpanot 13.11.1940 neuvotteluista: Все это побуждает Германское Правительство стремиться к тому, чтобы воспрепятствовать возникновению вторичной войны в Финляндии.

4) Suomen tukeutuminen Saksaan talvisodan jälkeen ns. Välirauhan aikana tapahtunutta NL:n poliittista painostusta vastaan.

Neuvostoliiton valloitushalut Suomea kohtaan eivät siten rajoittuneet vain talvisotaa edeltäviin neuvotteluihin ja talvisodan aikaan. Ne jatkuivat, kunnes suurpoliittinen tilanne muuttui NL:n joutuessa sopimuskumppaninsa Saksan kanssa vastakkain. Paperitiikeri Kuusinen tai muut Stalinin sisäisestä terrorista tienneet suomalaiset kommunistit eivät olisi estäneet Suomea joutumasta samaan asemaan kuin Baltian maat. Sitä silmällä pitäen on yhdentekevää lupaukset tai kuvitelmat Neuvosto-Suomen rajanpaikasta Itä-Karjalassa, Uralilla tai jopa Beeringin salmessa.

Joskus väitetään, että itse NL:n käymät neuvottelut osoittaisivat sen tyytymistä aluevaatimuksiinsa, siis muuhun kuin Suomen valloittamiseen. Tämä ei osoita mitään. Sun Tzun hyökkäysstrategian mukaan sotataidon huippu on vihollisen kukistaminen ilman taistelua, eikä sadassa taistelussa. Näin tapahtui Baltian maiden mutta ei Suomen kohdalla.

Sitä paitsi Stalin ei jättänyt mitään sattuman tai neuvottelujen varaan itsepäisten suomalaisten kanssa (упорние финны). Puna-armeijan joukkojen keskitykset Suomen vastaiselle rajalle alkoivat ennen neuvotteluita viimeistään syyskuun 1939 alussa. Keskitettyjen joukkojen määrä, talvisodan alussa 4 armeijaa, lopussa 6 armeijaa ja sijoitus/lähtöalueet, ja vertaamalla niitä silmälläpitäen erityisesti neuvotteluvaiheen alue- ja tukikohtavaatimuksiin osoittavat, että puna-armeijan 30.11.1939 hyökänneet joukot eivät olleet tarkoitettu pelkästään tukikohtajoukoiksi vaan valloitusarmeijaksi.

Kuusisen suursuomi -kuvitelma ei ollut sitova tai uskottava

Kansainliitto erotti NL:n hyökkäyssodan vuoksi kansainliiton jäsenyydestä. NL tuossa yhteydessä vetosi Kuusisen kansanhallituksen kanssa tekemään avuntoanto- ja yhteistyösopimukseen ja Kuusisen hallitukseen Suomen kansan edustajana. Kansainliitto ei antanut näille seikoille merkitystä asiassa so. tunnustanut Kuusisen hallitusta vaan katsoi Rytin hallituksen Suomen kansan edustajaksi. Kansainliitto ei tunnustanut avunantosopimusta valtiosopimukseksi, eli kansainvälisen oikeuden normiksi.

Näiden seikkojen perusteella ja huomioiden sen, että Terijoen hallitus tosiasiassa oli NL:n asettama, NL:n tekemä sopimus ei ollut kansainvälisen oikeuden mukaan sitova.

Yleisesti tunnettua on, NL ei noudattanut kansainvälistä oikeutta tai niitäkään valtiosopimuksia, joissa se oli osapuolena. Sitä osoittavat relevantisti talvisotaa edeltäviin tapahtumiin ja MRP:n täytäntöönpanoon liittyvät tukikohtasopimukset Baltian maiden kanssa. NL ei niihin tyytynyt. Se rikkoi niitä miehittämällä ja pakkoliittämällä nämä valtiot itseensä kansainvälisen oikeuden ja maiden valtiosääntöjen vastaisesti.

Yhteenvetoa

Nykyään voidaan pitää talvisodan ja siihen liittyvien muiden tapahtumien historiaa siinä määrin tarkasti selvitettynä, että niiden perustosiseikkoja ja tapahtumia ei kukaan vakavasti otettava taho tai ihminen kiistä. Kuvitteleeko joku vakavissaan, että Suomi olisi nykyään suurempi alueellisesti, jos talvisotaa ei olisi käyty.

Edellä siteerattu joiltakin osin mielenköyhä kolumni osoittaa muuta. Jopa Venäjän federaation viralliset tahot ja yksittäiset venäläiset historiantutkijat ovat esittäneet käsittämättömiä tulkintoja talvisodasta. Puhutaan neuvostomalliin "Erkon sodasta" ikään kuin talvisota olisi Suomen aiheuttama. Tai että Suomi oli ennen talvisotaa 1930-luvulla suunnitellut saati toteuttamassa Saksan kanssa hyökkäystä NL:on.

Tässä yhteydessä huomautan, että Venäjällä on myös todellisia asiantuntijoita asiaan liittyvässä historiassa eivätkä he muuntele totuutta poliittisin tai muilla epätieteellisillä perusteilla. Päinvastoin heistä monet ovat antaneet arvokasta ja oikeaa tietoa venäläisistä arkistoista ja uusia näkökulmia tapahtumiin.

Tämä kirjoitus on tehty sen vuoksi, että perusfaktat sekä järkevät että uskottavat johtopäätökset erotettaisiin muusta.


LÄHTEET mm.

Nordberg Erkki (2003), Arvio ja ennuste - Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla
Tanner Väinö (1950), Olin ulkoministerinä - talvisodan aikana
Öhqvist Harald (1950), Talvisota - minun näkökulmastani.

Vaikka voissa paistaisi tai lipeässä keittäisi

Venäläinen "toimittaja" Ekaterina Zorina uutisoi myös Anton Salosen oikeudenkäynneissä (video). Käviköhän hakemassa jutun juurta ja ohjeita Suomessakin lähestystöstään Tehtaankadulta kuten teki myös Tallinnassa pronssisoturimellakkojen aikaan.

http://youtu.be/hOALqgFBIX8

http://youtu.be/DTahmC1VxYs

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/dosentti_lietsoo_venajalla_epaluuloa_lasten_huostaanotoista_suomessa_82790.html#media=82813

Jatkosodan menetetyt voitot

Manstein vasemmalla, tunari-korpraali keskellä.

Saksalainen marsalkka Erich von Manstein kirjoitti sodan jälkeen teoksen "Verlorene Siege", suomeksi "Menetetyt voitot". Teos on paitsi Mainsteinin omaelämänkertaa myös oivaa II maailmansodan sotahistoriaa. Ja siitä juontaa tämän kertaisen juttuni otsikko.

Kirjan parasta antia ovat Mansteinin itse tekemät välittömät havainnot siitä, kuinka Natsi-Saksan valtakunnankansleri, korpraali Aatu puuttui konkreettiseen sodankäyntiin erit. itärintamalla, syrjäytti ammattiupseerien mielipiteet ja taidon. Tällä toiminnalla oli tuhoisat vaikutukset sodan käyntiin. Tappiot olivat verrattavissa, samanlaisia ja syisiä kuin Stalinin ala-arvoisella johtamisellaan puna-armeijalle aiheuttamat tappiot vuosina 1941-42.

Kritiikki - onko sitä?

Onko Suomessa puitu Suomen sodanjohdon toimintaa talvi- ja jatkosodan kriittisesti? Ehkä on, mutta se on hajallaan eri teoksissa. Kukaan ei halua leimautua oman pesän likaajaksi tässä arassa aiheessa. Toisaalta rehellinen tutkimus on aina perusteltua. Se ei loukkaa tai halvenna Suomen tai sen sodan johdon toimintaa saati rintamamiehiä.

Airo oikealla, Syvärillä syksyllä 1941.

Mikkelin päämajan operaatiopäällikkö, päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Aksel Airo olisi asemansa ja ammattitaitonsa perusteella pystynyt tekemään selkoa, miksi sodan voittamíseen tähtäävistä operaatioista luovuttiin.

Tv-ohjelmassa "Vaikeneva kenraali" vuodelta 1978 (ks. kohta 00.38 min kohdalla) hän sivusi tai raotti tätä aihepiiriä hiukan. Silloisen ajanhengen mukaisesti suomettuneet toimittajat kysyivät, kannattiko Airo Muurmannin radan katkaisemista kevättalvella 1942 Sorokassa (Sorokka - Arkangeli). Airo vastasia suunnittelleensa operaation ylipäällikön määräyksestä. Se esiteltiin Mannerheimin toimesta presidentti Rytille, ja hylättiin Mannerheimin suosituksesta. Lisäksi harvasanaiseksi tunnettu Airo sanoi suoraan, että "Sorokan-operaation toteuttaminen jättäminen oli virhe". Sotia käydään yleensä sodan voittamiseksi, eikö.

Onko Suomella Mansteinin teoksen nimeä ja ajatusta lainatakseni menetettyjä voittoa? Suomen armeija  saavutti jatkosodassa 1941-44  kokoonsa ja resursseihinsa nähden suuria voittoja. Se valloitti takaisin paitsi talvisodan Moskovan pakkorauhassa (13.3.1940) menetetyt alueet myös laajoja alueita Itä-Karjalasta aina Äänisjärveä ja Syvärin jokea myöten. Mutta laiminlyötiinkö joitain sotatoimia? Ja kenestä se johtui, sodan johdosta vai poliittisesta johdosta.

Lopputulos on tunnettu. Kerrotut alueet menetettiin. Niukin naukin selvittiin itsenäisenä valtiona, jonka suvereniteettia ja jopa sisäpolitiikkaa kuitenkin rajoittivat ns. sodanvoittaja Neuvostoliiton vaikutus so. poliittisen kulttuurin suomettuminen,  itsesensuuri, kotiryssät jne vuosina 1944-1991.      

Mannerheimista sodan johtajana ja poliittisena johtaja

Tänään 4.6. on Suomen Marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin (s. 4.6.1867 - 28.1.1951) syntymäpäivä, joka samalla on puolustuvoimiemme lippujuhlapäivä.

Hänen kuolemastaan tuli 28.1.2011 kuluneeksi 60 vuotta. Kansainvälisesti tunnetun suomalaisen valtiomiehen kuolema oli paitsi suuri kansallinen tapahtuma sodanjälkeisessä ja taloudellisesti elpyvässä maassamme mutta myös ulkopoliittisesti kiusallinen maamme ja Neuvostoliiton silloiselle poliittiselle johdolle.

Suomi oli tuolloin riippuvainen Neuvostoliitosta poliittisesti ja taloudellisesti. Vuonna 1948 oli maittemme välillä solmittu YYA-sopimus oli nimenomaan sotilasliittosopimus. Se ei ollut mikään rauhanepistola kuten myöhemmille sukupolville on harhaanjohtavasti sepitetty jopa presidenttien suulla.

Muutama vuosi sitten Mannerheim äänestettiin viihteellisessä tv-ohjelmassa suurimmaksi suomalaiseksi. Suurin suomalainen? Mies joka ei osannut edes puhua kunnolla suomen kieltä. Mies joka palveli Venäjän keisarikunnan armeijassa edeten jopa ratsuväen kenraaliluutnantiksi saakka. Mies joka ei jatkosodassa uskaltanut ryhtyä ja tehdä Neuvostoliiton kukistamisen vaatimia sotilaallisia toimia syys-marraskuussa 1941 ja myöhemmin.

Mannerheim oli myös sotilaana todellinen poliittinen vaikuttaja (sisäpiiriläinen). Valkoisen armeijan ylipäällikkönä vapaussodassa 28.1. - 16.5.1918 hän kukisti maassamme tapahtuneen punaisen ja venäläisten bolsevikkien tukeman vallankumouksen. Toki hän oli ylipäällikkönä sitä samaa talvisodassa 30.11.1939 - 13.3.1940 ja jatkosodassamme 25.6.1941 - 4.9.1944.

Jatkosodan lopulla 4.8.1944 Mannerheim ryhtyi Suomen tasavallan presidentiksi irrottaakseen Suomen sodasta. Neuvostoliiton kanssa piti aikaansaada rintamilla aselepo ja valtioiden kesken tehdä rauhansopimus. Mannerheimiin luotettiin laajasti ja hän onnistui rauhanteossa. Mutta Mannerheim luopui tehtävästään "terveydellisistä syistä" 1946:

Oikeusministeri Kekkosen ja kenraalieversti, liittoutuneiden valvontakomission johtajan Zhdavovin kutoma sotasyyllisyysfarssi, joka ei suoranaisesti koskettanut Mannerheimia, teki Mannerheimille mahdottomaksi jatkaa Suomen presidenttinä. Suomi oli joutunut suuressa määrin Neuvostoliitosta ja sen Suomessa olevan elimen Liittoutuneiden valvontakomissiosta riippuvaiseksi ja valvottavaksi. Suomen suvereeniteetti oli vähintään lainassa Moskovassa ja sitä toimeenpani kerrottu komissio Hotelli Tornista käsin Helsingissä.

Mannerheim oli armeijan ylipäällikkönä vastuussa sotatoimien johtamisesta. Hänen täytyi konsultoida ja toiminnassaan ottaa huomioon myös varsinaisen valtiojohtomme presidentti Rydin ja Suomen hallituksen poliittinen toiminta ja tavoitteet. Suomi kävi sotaa demokraattisena maana. Eittämättä sillä oli vaikutusta myös konkreettisiin sotatoimiin ja strategiaan, joista valittuja esimerkkejä jäljempänä. Sen vuoksi Mannerheimin toimivaltuuksia tai Suomen sodankäyntiä ei todellakaan voi verrata Aatun toimintaan ja Natsi-Saksan diktatuuriin.

Mannerheimin kriittiset päätökset vuonna 1941

Mannerheim ei ollut mikään natsi saati saksalaismielinen poliitikko. Venäjää palvelleena ja sen resurssit tuntevana hän ei halunnut orjallisesti Suomen sitoutuvan ja toteuttavan Aatun tai Natsi-Saksan tavoitteita. Hän oli varovainen ja pidättyväinen. Seuraavat tapahtumat osoittavat sen konkreettisesti.

1) Kevennyshyökkäys karjalankannaksella syys-lokakuussa 1941

Jodl Mikkelissä, nykyisellä klubilla.

Saksan Wehrmachtin (armeijan) yleisesikunnan operaatiopäällikkö kenraalieversti Alfred Jodl saapui Mikkeliin päämajaan syyskuun alussa 1941. Hän pyysi Mannerheimilta, että Suomen armeija tukisi karjalankannaksella Saksan Barbarossaa-operaatiota Neuvostoliiton ja Leningradin kukistamiseksi seuraavasti.

Saksan pohjoinen armeijaryhmä A (Heeresgruppe A) oli saartamassa Leningradia. Se toteutui 8.9.1941 Nevanniskalla Pähkinälinnassa (Schlisselburg).

Jodl pyysi, että suomalaiset joukot olisivat Valkeasaaressa (Белоостров) tehneet hyökkäyksen tai edes valehyökkäyksen Mustapuron suuntaan (Tsernaja Retska/Чёрная речка ) enimmillään 9 kilometriä, jotta saksalaisten joukot olisivat samanaikaisella hyökkäyksellä voineet ylittää Nevajoen.

Jokainen paikalla käynyt voi todeta, ettei kyse olisi ollut varsinaisesta Leningradiin kaupunkiin hyökkäämisestä. Se olisi ollut kevennysoperaatio, joka olisi auttanut saksalaisia joukkoja Nevan ylimeno-operaatiossa, jossa tarkoituksena oli pienentää Leningradin saartorengasta olennaisesti.

Joka tapauksessa se olisi helpottanut Leningradin piiritystä huomattavasti eikä mitään materiaaliapua olisi miljoonakaupunkiin päässyt. Olisivatko kaupungin asukkaiden kärsimykset olleet pienemmät, jos Leningradin puolustus olisi antautunut loppuvuodesta 1941 tai vuoden 1942 alussa. Stalinin julma ja suorastaan keskiaikainen puolustustaktiikka ei sellaista sallinut.

Mannerheim kieltäytyi toteuttamasta Jodlin pyyntöä. Airon mukaan Mannerheim tarpeettomasti sanoi Jodlille, että Suomi ei osallistu operaatioihin Leningradia vastaan. Suomalaisjoukot olivat kannaksella pysäyttäneet hyökkäyksensä 4.9.1941 mennessä niin, että rintamalinja kulki Suomen entistä valtionrajaa pitkin ja sen tuntumassa. Joukkojen ryhmityksen etulinja osittain oikaisi Neuvostoliiton puolella niin, että rintamalinja Suomenlahden rannalta Rajajoen suulta oli mahdollisimman lyhyt ja kulki maastossa puolustuksellisesti järkevästi.

Mannerheimin pelkäsi, että hyökkäys tällä suunnalla olisi Neuvostoliiton johdossa tulkittu suoraksi operaatioksi Leningradia vastaan. Siitähän siinä oli viime kädessä juuri kysymys, Leningradin kukistamisesta Barbarossa-suunnitelman mukaisesti.

2) Syvärin ylimenohyökkäys eli "Kädenlyönti Syvärillä" jäi tekemättä

Kädenlyönti Syvärillä. Lähde.

Kädenlyönnillä Syvärillä -operaatiolla tarkoitettiin sitä, että suomalaiset joukot olisivat hyökkänneet Syvärin virran ylitse ja kohdanneet sitten vastakkaisesta Tihvinän suunnasta edenneet saksalaisjoukot Laatokan kaakoispuolella. Operaatio olisi sinetöinyt Leningradin kohtalon täydellisellä ja syvällä saarrostuksella.

Samalla matkallaan Mikkelin päämajaan Jodl on pyytänyt Mannerheimilta osallistumista tähän operaatioon. Kenraali Talvelan johtama yhtymä, Karjalan Armeija aloitti 4.9.41 hyökkäyksen Tuulosjoelta kohti Syväriä ja Äänislinnaa. Mutta kuten tunnettua Mannerheim ehdollisesti vastasi Suomen osallistuvan kädenlyöntiin, mikäli saksalaiset saavuttavat ratkaisevaa menestystä Leningradin itäpuolella Tihvinän suunnalla.

Taas Mannerheim käytännössä eväsi avun saksalaisilta tarkoituksellisesti viivyttelemällä ja lykkäämällä tätä elintärkeää hyökkäystä, mikä olisi helpottanut saksalaisia huomattavasti. Mannerheim ei antanut hänelle  alistetun Wehrmachtin saksalaisdivisioonan (163 D) edetä Syvärin yli Kuuttilahdessa tai sellaista yrittää.

Saksalaisjoukot valloittivat Tihvinän 10.11.1941, mutta apua ei suomalaisten toimesta tullut Syvärin ylimenohyökkäyksellä. Sen vuoksi puna-armeija onnistui tekemään onnistuneen vastahyökkäyksen. Sen seurauksena saksalaiset menettivät Tihvinän 8.12.1941, kärsivät suuria tappiota ja perääntyivät Olhavajoen linjalle lähes 100 kilometriä takaisin Leningradin suuntaan.

3 Muurmannin rataa ei katkaistu Louhen suunnalla 1941

Kiestinki - Louhi -radalla.

Kenraali Siilasvuon johtama III armeijakunta hyökkäsi saksalaisten sotatoimialueelta kohti Uhtuaa ja Kiestinkiä. Tähän yhtymään kuulunut Ryhmä J(ussi Turtola JR 53 ym) eteni menestyksekkäästi. Se valtasi Kiestingin kauppalan. Lähimmillään se pääsi Kiestingin - Louhen -rautatietä pitkin etenemään muutaman kymmenen kilometrin päähän Muurmannin radan Louhen asemalta.

Saksalaiset huomasivat, että verrattuna muihin pohjoisen hyökkäysryhmityksiin, niin tällä suunnalla hyökkäys todella eteni. Saksalaiset siirsivät huomattavia osia SS-divisioona Nordista tälle suunnalle. Mutta niin kiristyi vastarintakin, sillä puna-armeija heitti suunnalle lähes kaksi divisioonaa. Ne saivat suomalaisjoukot jopa osittain saarretuksi ns. Kiestingin mottiiin vähäksi aikaa.

Kiestingin suunta

Suomalaiset eivät tälle Kiestingin suunnalle liikoja panostaneet. Sinne oli kuitenkin pakko siirtää kaksi pataljoonaa Uhtuan suunnasta (Sissipataljoona 3:n ja III/JR 11) omien pelastamiseksi Kiestingin motista.

USA ja Iso-Britannia painostivat Suomea luopumaan hyökkäystoimista muurmannin radalle ja niin Marski sitten tekikin.

Sorokan tai Louhen valtaamisen ajatuksena oli estää liittoutuneiden massiivisen ase- ja kaikenlaisen muun materiaalisen avun so. elintarvikkeita, ajoneuvoja, kangasta jne. virtaamisen Neuvostoliittoon Jäämeren Murmanskin sataman kautta. Tätä kautta puna-armeija sai ainakin sodan alkupuolella valtaosan sanotusta avusta. Sen avulla puna-armeija kukisti saksalaiset! Ilman jo pelkästään USA:n toimittamia kuorma-autoja puna-armeija ei olisi kyennyt vuosien 1943-44 massiivisiin operaatioihin. Suomalainen tiedustelu-upseeri Nils-Erik Stenbäck, joka toimi sodan aikana sotilasasiamiehenä Yhdysvalloissa, on muistaakseni kirjoittanut tästä kirjassaan "Vaaran merkit".

4) Muurmannin rataa ei katkaistu Sorokan suunnalla kevättalvella 1942

Edellä kerrotusti Airo suunnitteli Sorokan-operaation. Ehdotus oli alkujaan tullut aseveli Dietliltä. Airo vieraili ns. Rukajärven suunnalla 14. divisioonan komentaja Raappanan esikunnassa Tiiksassa. Paikalla oli myös operaatioon käytettävän Suomen armeijan valioyhtymän eli 1. jääkäriprikaatin komentaja Ruben Lagus. Tämä yhtymä oli valmiina sijoitettuna operaatiota silmällä pitäen Paateneeseen.

Lisäksi operaatioon aiottiin vahvan 14. divisioonan omien joukkojen käyttää 12. prikaatia, joka siirrettiin Tsirkka-Kemijioen seudulle odottamaan hyökkäyksen alkamista. Rukajärven suunnan joukot hiihtivät jo latuja valmiiksi hyökkääville joukoille. Kaukopartiot puolestaan mittailivat panssareita varten Rukajärveltä Kotskomaan (Parandova) johtavan tien leveyttä ja tarkastelivat sen kuntoa. Saksalaisia huoltojoukkoja oli Lieksassa ja Tiiksjärven lentokentällä valmiina odottamassa saksalaisia lentolaivueita lähinnä Stukia Pohjois-Suomesta.

Marskin suosituksesta presidentti Ryti ei antanut lupaa hyökkäykseen. Oliko tämä jotain teatteria liittoutuneita varten? Edellä mainitussa tv-ohjelmassa Airo arvioi, että operaatio olisi myös varmasti onnistunut käytetävissä olleilla joukoilla. Vastassa Rukajärven suunnalla oli vain kulunut puna-armeijan 27. divisioona.

Erillisota ei ole myytti

Edellä käsittellyt konkreettiset tapaukset osoittavat, että Suomi kävi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Se ei toteuttanut tärkeitä sotatoimia aseveljen Natsi-Saksan pyyntöjen mukaisesti. Suomella oli tosiasiallista liikkumatilaa poliitiisessa ja sotilaallisessa päätöksenteossaan. Tällä saatoi olla jopa ratkaiseva vaikutus sodan lopputulokseen tai ainakin kestoon nähden.

Saksa ei sanellut Suomen ratkaisuja jatkosotaan osallistumisessa, sodan tavoitteissa tai sotatoimissa. Sotilaallista yhteistoimintaa tietysti oli. Ja Suomen oli pienenä maana oli tingittävä suvereenisuudessaan Saksan hyväksi luovuttamalla Pohjois-Suomi Saksan sotatoimialueeksi Muurmanskiin tapahtuvaa hyökkäystä varten. Sitäpaitsi Suomella itsellään ei olisi ollut edes resursseja puolustaa Pohjois-Suomea jatkosodan aikana. Suomi ei voinut kieltäytyä Saksan intresseistä tällä suunnalla silloisessa poliitiisessa ja taloudellisessa tilanteessaan. Eikä se ollut realistisissa vaihtoehdoissa mahdollista tai järkevää.

Mannerheimia voi perustellusti puolustaa tekemiensä itsenäisten ratkaisujen vuoksi. Suomi säilytti itsenäisyytensä. Pienen maan pitää lopulta vain sopeutua suurvaltojen välissä ja suursodan melskeissä. Pieni ylivarovaisuus sitä silmällä pitäen ei ole lainkaan pahaksi pienelle kansalle. Stalinin väitetään tokaisseen aikovansa siirtää suomalaiset kävelyttämällä Siperiaan kuten Tsetseeneille tapahtui.

Eikä kaikki ole yhdestä miehestä kiinni, edes ylipäälliköstä. Esimerkiksi sodan ajan sisäpiirin poliitikko Väinö Tanner (sos.dem) alkoi ennen hyökkäysvaiheen päättymistä syksyllä 1941 laukoa lehdistössä omin päin, että sotatoimet pian keskeytetään. Voi vain kuvitella mikä vaikutus sellaisella sooloilulla ja ilmoituksella on ollut rintamalla. Ei se ainakaan hyökkäyshenkeä lisännyt. Mutta tämä mieshän tunaroi jo Tarton rauhan neuvotteluissa 1920. Toisaalta Tanner oli poliittinen vallankäyttäjä demokraattisessa maassa.

Jatkosodan alkamisesta tulee 25.6.2011 kuluneeksi 70 vuotta. Julkinen keskustelu aiheesta on siis vähintään ajankohtainen. Mutta missä hengessä tai minkä tiedon varassa sitä käydään, jää nähtäväksi.

Hyvää lippujuhlapäivää!

Ristiretkellä bolsevismia vastaan - kivaa Kiovassa

Tutulla porukalla seurueemme suuntasi huhtikuun loppupuolella matkalle Kiovaan. Lensimme Airbaltic -lentoyhtiön koneilla sinne ilman suurempia yllätyksiä tai pettymyksiä Riian kautta. Borispilin lentokentälle olimme etukynteen tilanneet kuljetuksen pikkubussilla Hotelli Russiin. Saavuimme kotoisasti sanoen gostinitsa Ryssään noin klo 15.00 iltapäivällä. Matka oli alkanut muutamilla jo klo 5.00 aikaan.

Postikortti Kiovasta.

Saimme ensimmäiseksi yöksi kaikille kaksihuoneiset sviitit. Sanoivat, että hotellissa ei ollut vapaana vaatimattomampia huoneita, jotka olimme matkatoimisto Matka-Agentit kautta varanneet. Ehkä noissa sviiteissä oli sitten asiaan kuuluvat tarkkailulaitteet tai sitten meillä kävi vain mäihä. Omasta mielestäni meillä ei ole koskaan tuuria.

Postikortin kuvateksti: "Aatu perkele, taas meidät petti. Voittoa lupasi. Ja kattia kans´, saatiin myös päivälliseks."

Ensimmäisenä iltana kävimme syömässä Steak Housessa keskinkertaiset jos sitäkään ateriat. Eräs taistelijapari ehti puolivahingossa osallistua tuntemattomaksi jääneen poliittisen suuntauksen "mielenosoitukseen", lähinnä kai tarjoilun vuoksi. Lisäksi pidimme kovaääniset isänmaalliset marssilauluharjoitukset.

Iltasella hotellissa meidät kutsuttiin jonkun pankin yksityistilaisuuteen nauttimaan pöydän antimia. Mitään erikoista siinä ei ollut kuin paitsi se, että seuruettamme tarkkaili joku desantti. Tämä oli ns. sattumalta ollut ainakin kolme tuntia aikaisemmin myös Steak Housessa, joka sijaitsi lähes kahden kilsan päässä hotellista ja jonne randomina (sattumalta) menimme.

Suuren isänmaallisen sodan museossa Dneprin rantamilla

Museoon lompsimassa.

Kuten yleensäkin vierailemme matkakohteissa kulttuurimestoissa ja erityisesti sotahistoriaan liittyvissä museoissa ja paikoissa. Ensimmäisenä teimme moottorimarssin takseilla neuvostoaikaiseen "Suuren Isänmaallisen sodan" museoon. Laadultaan sen voi luokitella kuuluvan neukkumuseoiden aateliin, vai pitäisikö sanoa proletariaatin etujoukkoon.

Museorakennelma oli kolmessa eri kerroksessa massiivisen äitivenäjä-patsaan (Мать Родина) alla lähellä Dnepr-virtaa. Alimmaisissa kerroksissa sijaitsivat varsinaiset museon näyttelytilat kronologisesti ja teemoittain järjestettyinä sodan tapahtumien mukaisesti.

Näkökulmaksi jäänyt perinteinen retro neukkuhistoria: kaikki sakemannin vikaa ja heidän terrorinsa syytä. Yksi vastenmielisimmistä osastoista erikseen kertoi siitä. Siellä näimme hirttämiskalustoa, giljotiinin, ruumiiden tuhoamislaitteen, elokuvaesityksen raakuuksista, ja jopa ihmisen nahasta valmistetuksi väitetyn sormikkaan (sic).

Olkaa hyvä ja istukaa. 

Erikoisuutena, joskaan ei näyttelyyn kuuluvana, oli museon vessa. Tilaa oli vaikka joukkueelle. Pöntöt puuttuivat, neuvostoliiton malliin kyykkyruikuli-deluxe so. reikä lattiassa. Avustin yhtä seurueemme jäsentä sen käytössä siten, että toimitin paperia erikseen. Hauskaa oli koko rahalla ainakin tältä osin. Museossa kuvaaminen oli kiellettyä. Kieltoa uhmaten pari kuvaa sain otettua lastenlapsien ihmeteltäväksi.

Museosession jälkeen seuruetta alkoi janottamaan ja suuntasimme alueen laidalla sijainneelle "terassille". Oluen hinta oli varsin kohtuulliset seitsemän grivnijaa eli pörinää kuten tapasimme sanoa. Teimme siinä yhteenvetoa museokäynnistä ja muustakin. Päätimme seuraavaksi siirtyä lounaan jälkeen viereiseen Petserski-Lavran tuhatvuotiseen luostariin.



Petserski Lavran -luostarissa

Kiovan Rus nimisen "valtion" keskuspaikkana oli Kiovan kaupunki. Sen väitetään 1000-luvulla ulottuneen ortodoksisen vaikutuksen mukaan jopa Suomeen saakka lähinnä Laatokalle. Suomalais-ugrilaisia heimoja (itämerensuomalaisia) asui Ukrainassa Dneprin itäpuolisilla alueilla. Merkillepantavaa on se, että slaavit levittäytyivät uskontonsa ajamina laumoina lännestä päin virran itäpuolisille alueille. Finnoukrit väistyivät vähitellen takavasemmalle pohjoisen suuntaan. Ja mikähän siihen on ollut syynä?

Lapset esiintyvät luostarialueella.

Luostari on tunnettu paitsi kirkoistaan, edustavasta portista myös luolistaan, jonne kuolleet kirkonmiehet ym. pyhät miehet haudattiin. Paikalla oli menossa lastenfestivaali, jossa juhla-, kansallis- ja maastopukuiset lapset esittivät pirteitä laulu- ja tanssiesityksiään. Niitä oli mukava seurata ennen kuin siirryimme skyyttien kulta-aarretta ja Ukrainan asutushistoriaakin esittävään museoon.

Museossa näimme kultaa ja hopeaa kilokaupalla: koruja, kypäriä jne. Museon oppaalta kysyin, tiesikö hän mitään suomensukuisista kansoista. Hän varovaisesti vastasi, että olihan kerrotulla alueella ollut paimentolaisia kenties finnoukreja. No emme me loukkaantuneet tästä sydänjuuria myöden. Eihän viehättävän museoamanuenssin vika ollut se, että meistä alkuasukkaista ei suurta numeroa ole tehty. Ei täällä eikä missään muuallakaan. Mitä lie poromiehiä.

Joka tapauksessa esitys tai opastus oli niin perusteellinen, että minun täytyi vihjata hänelle kuljetuksemme saapumisesta. Hän vähän nopeutti aikataulua sitten. Otimme luostarin edustalta taksit ja tällä hurukyydillä takaisin hotelli Ryssään. Osa seurueesta joutui vaihtamaan majoitustilaa vaatimattomaan, mutta osa sai majoittua sviiteissään matkamme loppuun saakka.

Ravintoloita, yökerhoja, juomia ja nähtävyyksiä

Illalla mietimme minne menisimme syömään. Seurue hajaantui tässä hieman. Itse lähdin taistelijaparin kanssa taksimiehen suosittelemaan ravintolaan, joka sijaitsi noin kolmen kilsan päässä hotellista. Kuski jäi jopa odottamaan paluumatkaamme. Ravintola oli perinteinen ukrainalainen ravintola. Tervetuliaisiksi saimme samagonia eli paukut paikallista pontikkaa. Tätä perinnejuomaa olen muuten joutunut maistamaan viimeksi Pietarissa, hyi helvetti.

Ravintolassa oli laadukasta elävää musiikkia, joka kiersi pöydissä maksullisesti tarjoamassa ohjelmaansa. Söimme pitkän kaavan mukaan. Blinejä mädillä, lihaa jne. Lasku oli lähes 50 € per nuppi mutta kyllä kannatti. Taas päti se kokemussääntö, että paikalliset tietävät mitä ja missä kannattaa käydä kuten näissä neukkumaissa yleensäkin on tapana, jos mitään mielenkiintoista yrittää löytää.

Jotkut kävivät paikallisissa yökerhoissa. Itse en ottanut osaa näihin visiitteihin, joissa tuskin kuulee omia ajatuksiaan diskojumputuksen vuoksi.

Puoluenuorisoa Harkovasta.

Seuraavat päivät kuleksimme kaupungilla, jossa nähtävää riittää. Eräät kävivät jopa konsertissa. Ja myös toteamassa paikallisia kummallisuuksia, joista nyt en tiedä tarkemmin kertoa.

Eräässä kaukaasialaisessa ravintola "Hinkalissa" ruokailimme kaksi kertaa. Hinta ja laatu olivat ensimmäisellä vierailukerralla kohdallaan. Mutta toisella jotkut tilasivat juuri niitä hinkaleita. Ja siitähän tuli hankalaa, koska raa´anlaisen piirakkataikinan sisään sullottu liha ei taltuttanut pohjoisten viikinkien nälkää. Lisäksi tarjoilija-tyttönen ei osannut laskea (helmitaulu kaputt?) eikä tuoda kaikkia tilauksia pöytään. Turhaan yritin pettyneitä rauhoitella sillä, etteivät kaikki nämä paikalliset mitään raketti-insinöörejä ole.

Asiantuntevan jopa kokeneehkon maistelijaraadin mielestä parasta ukrainalaista vodkaa jota gorilkaksi kutsuvat, oli Khortitsa. Suomeksi nimesimme sen Hörtitsäksi, sillä tuskin kukaan olisi osannut lausua sitä oikein alkuasukkaiden kielellä. Lieköhän suomalaiset sanat "hörppäys, hörpätä, hornata" juoman kantasanoja tai toistepäin. Se jää kielitieteilijöiden tutkittavaksi. Ukrainalainen olut jakoi enempi mielipiteitä. Ei se kallista ollut jos ei sitten hääppöistäkään.

Babi Jarissa

Metrolla matkustimme Kiovan laitamille Dorohozhychi  metroasemalle. Sen ympäristössä on Babi Jarin luonnonmuodostelmana eräänlainen kanjoni ehkä entinen joenuoma.

Neukkuhistorian mukaan tällä paikalla väitetään teloitetun ampumalla 33.771 juutalaista kahdessa päivässä syyskuun lopulla 1941. Murhatyön tekijöiksi nimetään SD-upseerien Jeckelnin ja Paul Blobelin johtamat erikoisjoukot (Einsatzgruppe C).

Koko juttu vaikuttaa epäuskottavalta. Yhtään luunsirua tai ihmisen jäännöstä ei ole paikalta löytynyt. Neukut väittävät natsien tuhonneen kaikki todisteet joukkomurhasta. Ei tarvitsisi olla kummanen rikostutkija, jotta todisteet löytyisivät puolesta tai vastaan. Mutta onko niitä tai tolkun tutkijaa?

Päädyimme synteesiin, että paikalla on todennäköisesti murhattu ukrainalaisia, mutta lukumäärässä täytyy olla ainakin pilkkuvirhe. Joka tapauksessa on anteeksiantamatonta ja tuomittavaa se, jos yksikään lapsi tai nainen tai muu syytön on murhattu tällä paikalla, tapahtui se sitten ukrainalaisten itsensä tai saksalaisten toimesta.  

Vertailun ja suhteellisen vuoksi: Kiovan koillislaidalla sijaitsee entinen puna-armeijan ampumarata-alue Bykivnja. Siellä 1930-luvulla Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi OGPU/ NKVD murhasi 30.000 - 225.000 ihmistä. Lisäksi neuvostovalta järjesti tahallaan kolme eri kertaa nälänhädän Ukrainassa takavarikoimalla viljasadot ja myymälle ne ulkomaille. Esimerkiksi 1932-33 arvioidaan 7 miljoonaan ukrainalaisen kuolleen nälkään operaatiossa, jota johtivat sittemmin suomalaisillekin tutut Molotov ja Hrustsov. Neuvostoliiton rikoksista tarkemmin tässä Memorialin linkissä.

Bykivnjassa järjestetään vuosittain muistotilaisuus 16. toukokuuta "surun päivänä". Päivää on edellisen Ukrainan presidentin Jutshenkon toimesta ehdotettu viralliseksi muistopäiväksi, mutta asia ei ole edennyt venäläismielisen ja nykyisen presidentti Janukovitsin toimesta.

Suomalainen SS-vapaaehtoispataljoona

Pataljoonan kansallisuustunnus.

Varsinainen syy Ukrainan reissullle oli se, että siellä taisteli suomalainen SS-vapaahtoispataljoona 1941-43. Lähimmät taisteluissa kaatuneet maanmiehemme (ns. divisioonan miehiä) Keijo Kaarlo Kanervo, Toivo Keski-Mäenpää kuolinpäivä 26.7.1941, on haudattu Belaja Tserkoviin (Bila Tsirkiv). Uspenskajassa sijaitsee saksalainen hautausmaa, jonne on haudattu noin 34 Wiking-divisioonan suomalaispoikaa (pataljoonan miehiä). Emme käyneet siellä. Matkaa Kiovasta sinne tulee rapiat 800 kilometriä.

Suomen valtio ei ole muistanut virallisella muistomerkillä suomalaispoikiaan Ukrainan maaperällä. Päinvastoin Suomen vähäpätöinen juutalaisyhteisö esti vuosituhannen taitteessa muistomerkin aikaansaamisen suomalaisille kaatuneille, mutta jonkinlainen muistomerkki on saatu Uspenskajaan vuonna 2007. Muistot silti elävät ja siitä pidimme huolen.

Ehkä joku päivä nämäkin suomalaispojat saavat ansaitsemansa tunnustuksen so. virallisen muistomerkin Ukrainan lakeuksille. Muunlainen politiikka olisi vain irvokasta neukkuhistorian palvontaa, jota Suomessa esiintyy tavan takaa.

Sodan jälkeen kommunistien johtama ja Neuvostoliiton apuna toiminut Punainen Valpo kuulusteli suomalaisia SS-pataljoonassa taistelleita vapaaehtoisia, rintamalta Ratakadulle.

Suomalaiset vapaahtoiset eivät osallistuneet tai tehneet mitään sotarikoksia. He olivat tavallisia Waffen SS -joukkojen rintamasotilaita. Eliittijoukkoa.

Yhteenveto

Kiova ja Ukraina on erilainen verrattuna venäjään mutta kuitenkin niin samanlainen. Ihmiset eivät ole niin ylpeitä tai ylimielisiä kuin venäjällä. Historia so. Neuvostoliiton terrori ja nykyvenäjän herrakansa-asenne kai selittävät sen. Maan itäosassa asuu venäläisiä ja venäläismielisiä, kun taas Kiova ja Länsi-Ukraina ovat ns. länteen suuntautuneita.

Ukrainan valtiollinen ja poliittinen tilanne on vaikea. Maa on poliittisesti epävakaa. Nyt vallassa on venäläismielinen presidentti Janukovits, joka ensitöikseen uudisti Sevastopolin vuokrasopimuksen. Se tarkoittaa, että Mustanmeren rannalla on venäläinen laivastotukikohta vielä kymmeniä vuosia.

Seurasimme poliittisten nuorien uhoamista ja kommunistien vappumarssia. Siellä herjattiin Natoa yhdistämällä se Waffen SS -järjestöön. Lisäksi vaadittiin venäjän kieltä Berliinin kouluihin.

"Nato = Waffen SS, Uusi maailmanjärjestys"

Kiovassa kannattaa käydä. Mutta parempiakin matkakohteita riittää.

1941 The road to Kiev

Itä-Viron kierroksella

Päätimme yhdessä kollegoiden kanssa lähteä omatoimimatkalle Itä-Viroon. Lähes kaikki olivat entuudestaan käyneet Tartossa, mutta Narva ja sen ympäristö Itä-Virumaa olivat useimmille käymätön paikka. Seudun turismi-kiinnostavuutta oli selvästi yritetty lisätä ja siinä onnistuttukin. Toisaalta alueen sijainti syrjässä Viron, EU:n ja Naton itärajalla sekä alueen neuvostoliittolaisperäinen ja venäjänkielinen väestö ylipäänsä asettavat vaikeasti voitettavia esteitä alueen kehittymiselle.

Lyhyesti matkasta. Se alkoi aamuyöllä kotikonnuilta omilla ajoneuvoilla, klo 10.30 Helsingistä lautalla Tallinnaan ja tila-auton vuokraamisella Tallinnan satamasta. Ja sitten itää, Sinimäkiä ja Narvaa kohti, jonne saavuimme pitkän päivän päätteeksi. Seuraavana päivänä havainnoimme Narvaa ja sen ympäristöä tarkemmin ja matkasimme Peipsijärven ja Äksin kunnan Suomen poikien -museon kautta Tarttoon. Tartossa kävimme Tarton rauhanneuvottelun tapahtumuspaikalla ja KGB-sellimuseossa. Takaisin sitten Tallinnaan, jossa luovutimme ajoneuvon, yövyimme ja vierailimme Miehitysmuseossa, pronssisoturipatsaalla ja Merimuseoissa.


Sinimäet - Viron "Ihantala"

Sinimäet ja niiden suurtaistelu heinä-elokuussa 1944 kuuluvat olennaisena osana Viron itsenäistymisprosessiin, olkoonkin että Viro oli silloin Saksan miehittämä ja sen hallinnon alainen. Virolaiset olivat kuten Suomikin pakotettuja valitsemaan kahden pahan, kansalllissosialistisen Saksan tai bolsevistisen Neuvostoliitton välillä. Virolaiset osasivat jo verrata. Neuvostoliiton miehityksen ja siihen liittyvän kurimuksen virolaiset jo tunsivat. Saksalaiset olivat ainoa vaihtoehto sen toistumisen välttämiseksi.

Klikkaa kuvia

Sotilaallinen kehitys alkoi Leningradin (Pietari) piirityksen lopullisesta murtumisesta 27.1.1944. Puna-armeijan 2. iskuarmeijan joukot löivät saksalaiset Leningradin laitamilta ja olivat jo helmikuun 1944 alussa tunkeutuneet Viron maaperälle Narvajoella. Jäljempänä enemmän siitä. Joka tapauksessa heinäkuun lopulla (25.-26.7.1944) saksalaisten joukot vetäytyivät Sinimäelle ns. Tannenberg-linjalle, joka oli paitsi luonnonmuodostama myös varustettu ja historiallinen linja idän suunnasta tapahtuvaa hyökkäystä vastaan.

Taisteluun osallistui runsaasti virolaisia sotilaita. He olivat Saksan miehitysaikana joko pakko-otettuja tai vapaaehtoisesti liittyneitä Waffen-SS rintamajoukkoihin. Ja erityisesti niitä virolaisia vapaaehtoisia, jotka vasta Viron viimeisen laillisen hallituksen pääministeri Jüri Uluotsin kehotuksesta helmikuussa 1944 liittyivät Saksan joukkoihin, Viron säilyttämiseksi ja varjelemiseksi neuvostovallalta.

Joka tapauksessa nämä joukot, jotka koostuivat virolaisten sotilaiden lisäksi saksalaisista, hollantilaisista, tanskalaisista, norjalaisista, ruotsalaisista ym. eurooppalaisten maiden sotilaista löivät puna-armeijan todellisen ja massiivisen yrityksen valloittaa Viro. Stalin oli antanut käskyn, että Viro oli ehdottamasti valloitettava 17.2.1944 mennessä. Viron valloituksella ja Helsingin ja Tallinnan terrori-ilmapommituksilla oli tarkoitus vaikuttaa myös Suomeen, jolle Neuvostoliitto esitti madame Kollontayn välityksellä ja sitten Moskovassa Paasikivelle (3/1944) antautumis- ja rauhantekovaatimukset.

Puna-armeijan tappioiden kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina arvioidaan Sinimäen taisteluissa olleen 170.000 sotilasta, joista.Mart Laarin mukaan 36.000 kaatuneina. Yhdessä venäläisten "veljeshaudassa" on varmuudella 16.000 kaatuneen neuvostosotilaan ruumiit. Sanalla sanoen käsittämätön määrä ihmisiä. Saavutettu torjuntavoitto hävittiin lopulta strategisista syistä. Itse Aatu määräsi syyskuun 1944 puolivälissä Viron mantereen tyhjennettäväksi saksalaisista joukoista, koska puna-armeijan joukot olivat jo Riian luona.

Sinimäkien taisteluiden symbolinen merkitys Virolle on suuri. Se osoitti, että maa ei vapaaehtoisesti halunnut alistua neuvostovallan alle. Mutta pieni maa liittoutumattomana ei lopulta koskaan pärjää suurvallalle. Tämän sietäisi nykyään myös Suomen muistaa. Viro on Naton jäsen toisin kuin Suomi.    

Monikansallinen muistomerkki huom vahingot.

Saavuimme taistelupaikalle rakennetulle muistomerkille saksalaisjoukkojen - III SS-Panssariryhmän (armeijakunta) - erillisen muistomerkin kautta, joka sijaitsee Tallinna-Narva -valtatien nro 1 varrella. Sinimäillä tessuansa ulkoiluttanut virolainen kuntoilija tervehti meitä kohteliaasti.
Toisin kuin edellisen kerran paikalla käydessäni 8/06, nyt Sinimäelle oli rakennettu kunnon opasteet. Tallinnan suunnasta jo Sillamäen kaupungin itälaidasta valtatieltä nro 1 lähtee tie viistosti etuoikealle (helppo missata) ja puolestaan idästä Narvan suunnasta paikkaa lähestyttäessä on kunnon viitat vasemmalle. Tällöin kuitenkin ei pidä jatkaa suoraan vasemmalle, vaan kääntyä heti oikealle valtamaantien suunnassa kulkevalle tielle.

Sinimäellä järjestetään joka vuosi virolaisten toimesta arvokas muistotilaisuus. Tätä isänmaallista tapahtumaa jotkut kiihkoilevat venäläiset ja muut venäläismieliset antifasistit koettavat joka vuosi häiritä alkeellisilla ja moraalittomilla provokaatioillaan. Pronssisoturi-mellakoiden (huhtikuu 2007) jälkeen Sinimäkien muistomerkit tuhottiin so. muistokivet katkaistiin ja niitä ammuttiin käsiaseella. Paikalla käydessämme vahingot oli korjattu mutta vahingontekojen jäljet yhä näkyivät - muistutuksena yhä jatkuvasta vihanpidosta ja halveksunnasta Viroa ja sen historiaa kohtaan.


Narvassa ja sen ympäristössä

Saavuimme Narvaan ja Narva-hotelliin iltasella kuuden maissa. Matkalaisia selvästi rasitti. Mutta onnistuneen majoittumisen jälkeen nautimme virvokkeita, jotka antoivat hetkellistä intoa seurueen jäsenille. Seurueemme pitkäpartaisin jäsen oli edellisenä päivänä saapunut mahavaivaisena Itä-Karjalan reissultaan suoraan mukaamme. Mutta silti hän jaksoi kunnialla osallistua illan hämyssä kävelyretkellemme.

Narvan kaupunki ja Hermannin linna

Kävelimme suoraan Narvajoen rantamilla sijaitsevalle Suuren Pohjansadan Narvan taistelun 1700 muistomerkille ja tarkkailemaan, miten rajalla eletään. Melko kapean mutta vuolaan Narvajoen takana sijaitsivat Venäjä ja Iivananlinna (Ivangorod).

Sattuneesta syystä jouduimme käväisemään takaisin hotellilla, mutta sitten menimme ruokailemaan kreikkalaiseen ravintolaan. Se oli toinen niistä kahdesta kerrasta, kun jouduin matkallamme Viron maaperällä puhumaan venättä. Ylipäätään rauhallista ja hiljaista oli torstai-illan elo ja meno Narvassa.

Aamulla lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle Narvan eli Hermanin linnaan. Eipä siellä muita ollut. Itse painotin suomalaisten vapaaehtoisten muistolaattaa linnanmuurin sisäseinässä. Eräs sukulaiseni Usko Verneri Sillanpää, oli tammikuussa 1919 osallistunut 1. suomalaisen vapaajoukon tekemään Narvan valloitukseen monen muun jutun lisäksi. Hän oli mm. veturinkuljettajana Aatun vieraillessa Mannerheimin 75-vuotispäivillä Imatran Immolassa 4.6.1942. Linnan tiloissa oli ravintola ja museo, joissa emme kuitenkaan käyneet.

Hermannin linna on rakennettu tanskalaisten toimesta 1200-luvun alkupuolella. Tanskalaiset myivät Narvan kaupungin linnoineen saksalaiselle ritarikunnalle noin 1350. 1500-luvun puolivälin aikaan tienoota isännöivät lyhyen aikaa venäläiset moskoviitit. 1580-luvulla alkoi Viron ruotsalaisaika, joka oli paitsi onnellista rauhan aikaa myös Narvan taloudellisen ja muunlaisen menestyksellisen kehityksen aikaa 1600 loppuun asti. Tämä aikakausi päättyi venäjän tsaari Pietari I laajentumissotaan, 1704 venäjä valloitti Narvan ja Viron. Siitä alkoi Viron venäläis-saksalainen maaorjuuskausi, joka päättyi lopulta Viron itsenäistymiseen 24.2.1918.

Hermannin linna vaurioitui pahoin helmikuussa 1944 neuvostoilmavoimien tuhotessa ilmapommituksilla käytännössä koko Narvan keskiaikaisen ja barokkityyllisen vanhan kaupungin. Onneksi vanhat kuvat ja piirrokset jäivät muistuttamaan entisestä. Nykyään linna on arvonsa edellyttämällä tavalla restauroitu ja toimii erilaisten tapahtumien järjestämispaikkana. Muu kaupunki sitä vastoin muistuttaa siistinäkin vähän neuvostolaista rähjälää lukuun ottamatta huolellisesti hoidettua jokivartta linnan ympäristössä.

Hermannin linnan kupeessa sijaitsee virallinen rajanylityspaikka, josta pääsee "paratiisin puolelle" ajoneuvoilla tai yksinkertaisesti vain kävelemällä siltaa pitkin Narvajoen yli Ivangorodin venäläiseen rajakaupunkiin. Vitsailimme, että kaksi seurueemme venäjän pitkänviisumin omaavaa jäsentä olisivat voineet piipahtaa hankintamatkalla naapurimaassa. Joka tapauksessa kävellen sinne päin meneviä rajanylittäjiä oli linnassa vierailumme aikana ennättänyt muodostua yli 50 metrin pituisen jonon verran. Mutta ajoneuvoliikennettä oli todella vähän verrattuna kotimaisiin raja-asemiimme.

Arvioni mukaan merkittävä osa jonottavista ihmisistä oli ns. harmaapassilaisia (серопаспортников) eli entisiä Neuvostoliiton kansalaisia (loppui 1991). Heillä ei ole Viron eikä Venäjän tai muun maan kansalaisuutta. Heillä on kuitenkin oikeus asua ja oleskella Virossa, matkustaa vapaasti EU:n alueella ja myös Venäjälle. Kansalaisuutta vailla olevien status on heidän oma valintansa ja jo heidän suuri lukumääränsä noin 100.000 osoittaa, että heillä ei taida olla mitään halua tai tarvetta hankkia asuinmaansa kansalaisuuta, kun ilmankin pärjää vallan hyvin. Venäjä on yrittänyt kaupitella kansalaisuuttaan harmaapassilaisille huonolla menestyksellä. Venäjän kansalaisia Virossa asuu 95.000 (2006). Siitä näet seuraa enemmän ongelmia ja elämä Viron puolella on parempaa kuin Venäjällä tai välittömästi Narvajoen itäpuolella Ivangorodissa. Tämän venäläiskaupungin asukkaat lähettivät vuoden 2010 alussa  Venäjän presidentti Medvedjeville anomuksen, että kaupunki haluaisi liittyä Viroon. Vastausta ei ole tietääkseni kuulunut.  

Narvan väestöstä lähes 90 % puhuu äidinkielenään venäjää. He ovat peräisin eri puolilta entistä Neuvostoliittoa, sen tarkoituksellisesti sinne asuttamina vuoden 1944 jälkeen. Kaupungin asukasluku on taantunut Viron uudelleen itsenäistymisen tienoon (1990) 82.000 nykyiseen 65.000 asukkaaseen.

Seudun taloudellinen tulevaisuus ei kuitenkaan näytä synkältä. Suomalais-Virolainen yhteisyritys rakentaa parhallaan Narvan lähistölle öljynjalostuslaitosta, joka perustuu uuteen suomalaiseen patentoituun teknologiaan. Tällä menetelmällä Virosta voi tulla oikea öljyvaltio. Palavasta kivestä eli alueella esiintyvästä öljyliuskeesta arvioidaan saatavan noin 2 miljoona barrelia öljyä vuodessa.  

Narvanjoen saksalaisella sotilashautausmaalla ja neuvostotankki-muistomerkillä

Lähdimme Narvan kaupungista Narvajoen vartta kulkevaa tietä pohjoiseen Narvajoesuun suuntaan. Ensimmäisenä pysähdyimme saksalaiselle sotilashautausmaalle (uudelleen perustettu 1999), jonne on haudattu noin 4.000 saksalaisjoukoissa 1941-44 taistelutta sankarivainajaa.

Hautausmaan muistomerkit ja ristit oli pystytetty saksalaisella täsmällisyydellä ja hoidettu erinomaisesti. Puna-armeijan joukkojen tapana oli muuten ensitöikseen tuhota tankeilla yliajamalla saksalaisten sotilashautausmaat eikä niitä lainkaan kunnioitettu myöhemminkään kuin vasta maiden itsenäistyttyä neuvostovallasta. Läheiseltä Siivertsin Hermannin linnoituksen sotilashautausmaalta oli kaikki metalliset ristit katkottu ja Viron vapaussodan muistomerkki tuhottu (uudelleen pystytetty 1996). Näinhän on tapahtunut myös venäläisten suomalaisilta valtaamilla alueilla karjalankannaksella, Laatokan-Karjalassa, Sallassa ja Petsamossa sekä suhteellisen läheisillä Suomenlahden saarilla.

Narvajoen alueella taisteltiin rajusti Leningradin piirityksen murtumisen jälkeen helmi-maaliskuussa 1944. Saksalaiset ja virolaiset vapaaehtoisjoukot löivät vastahyökkäyksellään kiivaissa taisteluissa puna-armeijan joukot Narvajoen taakse. Venäläiset onnistuivat suurin tappioin säilyttämään pari alueellisesti mitätönsä sillanpääasemaa Narvajoen länsirannalla, joista yhdestä on muistutuksena Viron ainoa T-34 -neuvostotankki muistomerkki Narvajoen rannassa pari kilometriä saksalaisten sotilashautausmaasta pohjoiseen.

Kuvassa matkatoverit lukevat neuvostototuutta muistomerkin laatasta. Siinä väitetään, että puna-armeija olisi tehnyt paikalla läpimurron 25.-26.6.1944. Todellisuudessa saksalaisjoukot oma-aloitteisesti ja tarkoituksella vetäytyivät tuolloin 20 km:ä länteenpäin Sinimäkien Tannenberg-linjalle. Venäläiset valmistautuivat hyökkäykseen Narvajoki-linjalla, mutta sen ja massivisten tykistökeskitysten alta saksalaiset olivat jo oppineet poistumaan tappioita välttääkseen ja erit. taktisista syistä. Iivana huomasi vetäytymisen ja seurasi välittömästi kannoilla.

Verrattakoon, että kun saksalaisjoukkojen kokonaistappiot (kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet) helmi-maaliskuussa 1944 käydyissä taisteluissa olivat noin 45.000 sotilasta, niin puolestaan neuvostojoukkojen tappiot alueella olivat Tallinnan miehitysmuseon videoselostuksen mukaan arviolta 175.000 sotilasta. Suurtaistelun hinta oli inhimillisesti hirvittävä. Mutta niin olivat Neuvostoliiton tavoitteetkin: Viron bolsevoiminen ja rankaiseminen, mikä sitten tapahtui syyskuussa 1944 saksalaisjoukkojen vetäydyttyä Viron manneralueelta.

Siviilien kärsimyksiä ja menetyksiä ei tilastoida sillä järjestelmällisyydellä kuin sotilaiden. Venäläisjoukoille oli annettu ohjeeksi tuhota myös siviiliväestö, kun he nyt pitkästä aikaa sodan alkamisesta hyökkäsivät vieraalle maalle. Käytännössä koko Narvan alue tyhjeni pysyvästi virolaisesta väestöstä pakenemalla ennen venäläisten saapumista. Näin tapahtui myös menetetyillä suomalaisalueilla 1940 ja 1944. Neuvostoaikana vuoden 1944 jälkeen virolaisten paluu takaisin kotiseudulleen estettiin ja Narvan seutua asutettiin eri puolilta Neuvostoliittoa peräisin olevilta asukkailla. Sen seuraukset näkyvät yhä asutusrakenteessa. Olisiko suomalaisilla evakoilla ollut mahdollisuus palata kotiseudulleen, jos Suomi olisi miehitetty. Tämän neuvostokäytännön mukaan ei olisi.

Narvajõesuussa ja Merikülässä

Narvajõesuu sijaitsee kirjaimellisesti Narvajoen suussa Suomenlahden rannalla Viron koillisimmassa kolkassa. Paikkaa kutsutaan Viron "terijoeksi" entisen huvila-asutus kulttuurin ja upean hiekkarannan vuoksi. Paikakunnalle on rakennettu varakkaiden hulppeita kesäasuntoja ja muutama uusi hotellikin neuvostoaikana 1958 valmistuneen sanatorion lisäksi.

Yövyin tuossa neuvosto-funkkistyylisessä hotellissa vuonna 2006. Lattioiden kiusallisen äänekäs narina kertoi koruttomasti rakentamisen, rakentajien ja rakennustarvikkeiden laadusta. Neuvostoaikaan paikkakunnalla majailivat kommunistisen puolueen nuorisojärjestöt ns. pioneerit ja Leningradin alueen tuotantolaitosten työntekijöitä. Niiden kehnolaatuiset kerrostalot olivat muuttuneet autioiksi aavetaloiksi, jotka eivät suinkaan kaunistaneet kylänraittia.

Suuntasimme merenrannan suuntaisesti kulkevaa rantatietä länteen Merikylää kohden. Varsinainen kylä tuhoutui kevään 1944 Narvan seudun taisteluissa. Paikalla oli neuvostoaikainen sotamuistomerkki meridesanttien eli puna-armeijan merijalkaväen hyökkäyksestä. Tämä hyökkäysosasto tuhottiin saksalaisten ja virolaisten vastahyökkäyksessä kokonaan. Vangiksi saaduilta puna-armeijan upseereilta kuultiin käskystä tuhota myös kohdattava siviiliväestö. Natsirikollinen Goebbels kaipasi Stalingradin tappion jälkeen totaalista sotaa, tälläistä se sitten oli.


Tarttoa kohti - Jõhvissä, Mustveessa ja Suomen poikien museossa Äksissä

Ajoneuvoon noustuamme ja luovutettuani kuljettajan tehtävät toiselle matkasimme ensimmäiseksi Jõhviin. Tässä vilkkaalta ja virolaisemmalta vaikuttavassa kaupungissa teimme elintarvikeostoksia. Kaupungista suuntasimme etelään Tarttoa kohti valtatie nro 3 pitkin. Tie oli ajettavassa kunnossa ja matka eteni sen ja uuden kuljettajan raskaan kaasujalan vuoksi rivakasti. Jopa niin sypäkästi, että ohitimme huomaamatta Peipsijärven pohjoisrannan Kauksissa - Kurussa, jossa oli tarkoitus paistella makkaraa nuotiolla. Totesimme tapahtuneen vasta Mustveessä. Etsiskelimme siellä Peipsijärven rannalta (Чудское Озера, so. Tsuhnien järvi) nuotiopaikkaa tuloksetta. Kaikenlainen tulen virittämien tai muu leiriytyminen oli opastetaulujen mukaan kiellettyä. Siinä me tsuhnat sitten seisoimme järvemme rannalla tsuhnamaisesti so. typerän tuppisuina.

Mustveessä oli meneillään purjevenekisa tai regatta. Aurinkoinen ilma ja muut sääolot olivat ihanteelliset sitä varten. Paikalla oli turisteja meidän suomalaisten lisäksi Latviasta ja Venäjältä. Omatoimiruokailu oli siis poissuljettua ja noudatimme sivistysmaan perusteltua lakia tarkoin. Menimme ruokailemaan paikalliseen merirosvoravintolaan. Täällä joutui taas posmottamaan ryssäksi. Paitsi että ravintolassa oli asiakkaina venäjänkielinen äänekäs seurue myös ravintolan palvelukulttuuri oli sieltä peräisin. Kun seurueemme oli pistänyt persiinsä penkkiin, tarjoilijatar vain kurkki baaritiskin takaa, että mitähän tuo sakki oikein haluaa. Vihdoin älyttyämme paikallisen tavan, menimme baaritiskille tilaamaan liitutaululle kirjoitetusta päivän menuusta. Seurue hiljeni ruokailun ajaksi ihmeellisesti, mutta sitten alkoi taas juttu luistamaan.

Seuraava etappimme oli Suomen poikien museo, joka sijaitsee noin 20 km:ä Tarton pohjoispuolella Äksin kunnassa Saadjärven rannassa. Ei sinne ollutkaan niin yksinkertaista löytää. Oikaisimme tieltä nro 3 Äksin suuntaan ja kylä löytyi helposti. Mutta taas posottelimme sen oikean ja viitallisen museolle kääntyvän risteyksen ohi. Ei kun ympäri ja viimein saavuimme kylän keskuspaikkaan. Mitään kylttejä ei siellä näkynyt. Menin kyläkaupasta kysymään ohjetta. Kivannäköinen vosu näytti minulle sormellaan ylös kattoon päin. Huomattuaan, että ohje ei mennyt perille, hän lähti näyttämään ulkokautta, että museo sijaitsi kaupan yläkerrassa kunnanviraston tiloissa.

Kaupan myyjä kutsui paikalle ystävällisen naispuolisen kunnantyöntekijän, joka peri meiltä pääsymaksut ja aukaisi museon oven. Seurue tarkasteli ajatuksiinsa uppoutuneina museoesineitä, valokuvia ja dokumentteja, sotarekvisiittaa, rekonstruoitua korsua, kunnes yksi huomasi, että kotipuolen kokoomuksen paikallisyhdistys oli tehnyt lahjoituksen museolle. Sattuman johdattamana sen lahjoittaja kuului seurueeseemme. Yllätys se oli hänellekin, sillä hän ei tiennyt sen päätyneen tähän museoon.

Seurueemme jäsen oli lahjoittanut muistoesineen, puheenjohtajan nuijan kiinnitettynä puutauluun, 1990-luvun puolivälissä kuuluisalle suomenpojalle, JR 200 vänrikki Sven Iselle. Hän palveli everstiluutnantiksi asti Viron itsenäisyyden puolustusvoimissa. Ise muuten sai Suomen pojille teloituksen ohella yleisen ja kuolemantuomioon verrattavan rangaistuksen neuvostovallalta, 25+5 so. 25 vuotta vankileiriä Siperiassa ja 5 vuotta karkoitusta eli ilman oikeutta palata kotiseudulleen. Kuolemantuomion Ise vältti jäämällä venäläisten kynsiin vasta vuonna 1947. Hän jäi kiinni Suomessa kommunistien johtaman punaisen Valpon pidätettyä ja luovutettua hänet Neuvostoliittoon.

Suomen pojat (n. 3500) olivat Suomen armeijassa 1943-44 vapaaehtoisina asepalvelleita virolaisia miehiä. He pakenivat Virosta Suomeen ensimmäisen neuvostomiehityskauden 1939-1941 ja saksalaismiehityksen 1941-44 aikana. He palvelivat Suomen laivaston lisäksi heitä varten erityisesti perustetussa yhtymässä, kaksi pataljoonaisessa jalkaväkirykmentti JR 200:ssa. Taisteluihin tämä joukko-osasto osallistui karjalankannaksella 1943- 44. Viroon he palasivat puolustamaan isänmaataan elokuussa 1944, jossa he osallistuivat taisteluun puna-armeijaan vastaan juuri tällä Tarton pohjoispuolisella alueella, missä museo sijaitsee. Vapaaehtoisten toiminta konkreettisesti osoittaa, että virolaiset eivät hyväksyneet niin neuvostovaltaa kuin  saksalaistenkaan hallintoa, joiden pakkovärväystä tai vankeutta he Suomeen pakenivat. Tarkemmin Suomen poikien tarinasta voit lukea klikkaamalla tätä linkkiä: Soomepoisid. 

Päätimme museovierailun ostamalla Eestin legioonan t-paidat á rapiat 10 €. Ne kainalossa läksimme tyytyväisinä läheistä Tarton kaupunkia kohden. Tuo paita päällä on tämäkin juttu sitten kirjoitettu.


Tartossa - Tarton rauhan solmimispaikalla ja KGB:n sellimuseossa

Olimme varanneet majoituksen Tarton vanhan kaupungin keskustasta sijaistsevasta Tampere-Majasta. Tampere on Tarton ystävyyskaupunki. Tampere-Maja -säätiö omistaa Tarton yliopiston lähellä Ülikoolikadulla sijaitsevan rakennuksen, jossa on majoitus- ja näyttelytilaa sitä tarvitseville. Seurueellamme oli käytössään kaksi 4 hengen tilavaa ja tarkoituksen sopivaa, mukavuuksilla varustettua huonetta. Illalla kävimme myös alakerrassa varaussaunassa, jonka jälkilöylyissä pistimme taas kerran maailmanhistorian järjestykseen.

Iltasella lähdimme ihailemaan Tarton kaunista vanhaa kaupunkia ja sen halki virtaavaa Emajokea, joka laskee lopulta Peipsijärveen. Venäläiset neuvostojoukot polttivat elokuussa 1941 koko Tarton kaupungin ja se kärsi vaurioita myös taisteluissa. Mutta hyvin keskiaikaiset rakennukset kestivät tälläisenkin neuvostokäsittelyn. Kaupungin suurta tuhoa on sen nykyisen erinomaisen kunnon perusteella vaikea uskoa, ellei siitä tietäisi.

Parhaillaan kaupungissa vietettiin Emajogi-festivaaleja ja kansaa oli liikenteessä tavallista enemmälti. Istahdimme joenranta-terassille, jossa nautimme myyntikojusta ostettua savustettua ja herkullista sianlihaa. Palasimme majalle, mutta osa seurueesta jaksoi vielä resuta vanhassa Rüütikellari-ravintolassa.

Aamutoimien ja -palan jälkeen lähdimme etsimään rakennusta, jossa oli neuvoteltu ja solmittu itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskuntien välillä Suomen tasavallan ensimmäinen rauhansopimus. Se tunnetaan solmimispaikkakunnan mukaisesti Tarton rauhana 14.10.1920. Vaikka innokkaimmat isänmaan ystävät jo tuolloin nimittivät sitä häpeärauhaksi, eduskunta ratifioi valtiosopimuksen Suomen tasavaltaa sitovaksi 11.12.1920. Sellaisenaan sopimus oli voimassa ja määritti Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan talvisodan päättäneeseen Moskovan pakkorauhaan 13.3.1940 saakka.

Rakennus tunnetaan 1902 valmistuneena Seltsin talona, joka sijaitsee Kastani- ja J. Tõnissoni -kadun risteyksessä (liikenneympyrä). Talo on edelleen Suomeen liittyvässä käytössä. Rakennuksen pihamaalla oli Tarton rauhasta kertova informatiivinen muistomerkki rauhasta ja sen tekijöistä. Laulumiehemme kajautti Jääkärinmarssin tämän historiallisen ja Suomelle tärkeän paikan vierailun kunniaksi ja Tarton rauhan rajojen menetyksestä kumpuavan tappiomielialan karkottamiseksi.

Seuraavaksi jatkoimme ns. harmaalle talolle. Tässä paikassa sijaitsi Neuvostoliiton pahamaineisen turvallisuuspoliisin NKVD:n (7/1940-8/1941) ja (N)KGB:n 8/1944-1990) toimitilat. Rakennuksen alakertaan oli perustettu lahjoitusvaroilla KGB-sellimuseo. Paikan karmivuus eristysselleineen, kidutustuoleineen ja muusta neuvostoterrorista kertovine esineineen ja näyttelyineen hyysi hymyn sinisilmäisimmältäkin tsuhnalta. Ostimme paikalta postikortteja ja paikan toiminnasta kertoneen kirjasen "Crimes of communism and struggle for Estonia´s freedom".

Harmaan talon parkkipaikalla oli muistomerkki Momento Mori, joka kertoo Neuvostoliiton ja Venäjän miehityksen kestäneen 17.6.1940 - 31.8.1994. Usein unohdetaan, että venäläiset, joukot poistuivat itsenäistyneestä Virosta vasta 1990-luvulla. Mihin niiden läsnäolo ja sen oikeutus oikein on perustunut, se ihmetyttää vieläkin. Iso valtio ei pienten naapurivaltioiden oikeuksistä piittaa, jonka varsinkin Viro on saanut huomata mainittuna pitkitettynä miehityksenä, poliitisena panostuksena ja siinä, ettei Venäjän federaatio ole vieläkään palauttanut Narvan ja Petserin suunnalla niitä rajoja takaisin, jotka vallitsivat ennen neuvostomiehitystä ja kansainvälisen- ja valtiosääntöoikeuden vastaista Viron liittämistä Neuvostoliittoon elokuussa 1940.


Tallinnassa - miehitysmuseossa, pronssisoturipatsaalla ja merimuseossa

Lähdimme kirjoittamattoman aikataulun mukaan Tartosta Tallinnaa kohden. Vuokra-autona käytössämme ollut Chrysler Grand Voyager oli sopimuksen mukaan määrä palauttaa tankkattuna ja vahingoittumattomana klo 15.00 hotellimme läheisyydessä sijainneen vuokrakonttorin pihamaalle. Ja tämä myös onnistui, josta todisteena tasan kellon lyömällä otettu kuva. Matkalla pidimme Adaveren tuulimyllyravintolassa lounastauon. Siellä nautimme matkan parhaan pihviaterian, mutta mikään kiireisen miehen paikka se ei ollut.

Tallinnassa majoittauduimme hotelli Metropoliin. Lyhyen lepotauon jälkeen taksimatkasimme Tallinnan loistavaan miehitysmuseoon, Okupatsioonimuuseum. Virolainen Oleg-taksikuljettajamme kertoi syntyneensä Novosibirskissä Siperiassa ja syöneensä ensimmäisen kerran kunnolla vasta viisivuotiaana. Tuskin olivat hänen vanhempansa vapaaehtoisesti valinneet asuinpaikkaansa, vaan pikemmin Neuvostoliiton suurin matka- tai kyyditystoimisto NKVD - KGB. Toisaalta oli virolaisissakin harvoja sellaisia, jotka vapaaehtoisesti lähtivät neuvostomiehittäjien mukana Neuvostoliittoon, koska olivat uuden isännän apureiksi ryhtyneet.

Miehitysmuseo oli varta varten rakennettu kyseistä tarkoitusta varten. Museon näytteilleasettelut jopa videoesityksineen saati perinteisempine esillepanoineen näyttivät informaatioarvoltaan olevan huippuluokkaa ja selkeän kronologisesti järjestetty. Näytteillä oli mm. matkalaukkuja, tyrmänovia, neuvostoesineistöä ja hammaslääkärintuoli. Tuskin siinä oli porattu pelkästään hampaita tai tuoli kertomassa edistyksellisestä neuvostoliittolaisesta hampaanhoidosta. Alakerrassa oli erillinen neuvostopatsaiden osasto. Sinne se pronssisoturipatsaskin olisi oikeastaan kuulunut.

Museokäynnin jälkeen kävelimme kiireettä kauniissa loppukesän säässä vanhan kaupungin läpi ja ruokailimme raatihuoneentorilla. Vanha kaupunki oli kaunistunut entisestään ja turisteja oli runsaasti. Shoppailun jälkeen saavuimme takaisin hotelliimme, jossa lepäsimme hieman. Varsinaista ilta-ohjelmaa emme enää viettäneet. Seurue alkoi olla jossain määrin ryytynyt jatkuvasta matkaamisesta.

Seuraavana aamuna piipahdimme taksilla pronssisoturipatsaalla Tallinnan venäläisellä sotilashautausmaalla. Paikka oli sopivan matkan päässä entisestä sijoituspaikastaan Tõnismäeltä ja keskustasta. Ylipäätään seutu oli rauhallinen ja jopa arvokaskin paikka tarkoitukseensa. Enää eivät neuvostoveteraanien ja heidän hengenheimolaistensa voitonpäivän 9. toukokuuta juhlinta (ja nyt myös Pronssisotilaan 22.9.) ja siihen liittyneet provokaatiot loukkaa virolaisia ja aiheuta järjestyshäiriöitä. Mietimme sopivaa laulua tilanteeseen. Spontaanisti laulumiehemme luikautti säkeen "Erikaa". Se oli tyhjentävä viisu pronssisotilaalle ja pikavisiitille.

Pronssisotilaspatsas esittää virolaista painijaa Kristjan Palusalua, joka Siperiaan pakkotyöhön karkotettuna ja sieltä karkaamisen vuoksi puna-armeijaan miinanpolkijaksi rangaistuspataljoonaan pakotettuna loikkasi jatkosodan hyökkäysvaiheessa lokakuussa 1941 Itä-Karjalassa suomalaisten puolelle. Ne paikalle haudatut 13 neuvostosankaria (huom. vähäinen määrä) eivät kuolleet missään Tallinnan "vapautustaistelussa" 22.9.1944. Sellaista varsinaista taistelua kun ei ole koskaan käytykään. Osa heistä kuoli vähemmän sankarillisesti Tallinnan miehittämisestä seuranneissa ryyppyjuhlissa holtittoman ammuskelun ja räjäyttelyn seurauksena. Todennäköisesti vainajia myös tuotiin varta vasten paikalle muissa taisteluissa kaatuneina tai sotilassairaalasta.

Surullisen kuuluisalta patsaalta, joka aiheutti keväällä 2007 poliittisen ja kansainvälisoikeudellisen selkkauksen, palasimme Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevaan Merimuseoon, Eesti Meremuuseum. Museo on rakennettu vanhan kaupungin muurin torniin (Paksu Margareetta), ainakin viiteen eri kerrokseen. Museon katolta on jonninmoiset näköalat ainakin meren ja sataman suuntaan.

Sattuimoisin museossa oli pysyvän näyttelyn lisäksi erikoisesitys Narvajõensuun historiasta vanhoine esineineen ja valokuvineen. Vertaus "terijokeen" on osuva myös siinä, että alueen nykyinen tila ei verrattavissa ennen sotia vallinneeseen. Ja, että samanlaisia lomakuvia otettiin karjalankannaksen loistokuntoisella Terijoella viimeisenä rauhan kesänä 1939 kuin Narvajõesuussakin. Sen jälkeen alueet joutuivat yleisesti tunnetulle ja vieläkin näkyvälle neuvostorappiolle.

Virolaiset olivat ja ovat edelleen kuuluisaa merenkulkijakansaa, mikä näkyi museon runsaista kokoelmista. Meitä kiinnostivat lähinnä sodan ajan tapahtumat. Näyttelyissä oli kartta- ja kuvaselvitys puna-armeijan joukkojen paosta elokuun lopulla 1941 Tallinnasta Suomenlahtea pitkin Leningradiin ja Kronstadtiin.

Suomalaiset ja saksalaiset laivasto-osastot olivat yhteistoiminnassa tehneet mainitulle laivareitille perusteellisia miinoituksia. Niihin ja saksalaisten lentopommituksiin päättyi monen laivan merimatka uppoamiseen tai haaksirikkoon. Sotilaallisesti operaatio oli saksalaisten kannalta menestys, sillä puna-armeijalle aiheutettiin suuria mies- ja kalustotappiota. Toisaalta laivojen mukana oli myös paljon siviilejä: neuvostohallinnon vangitsemia virolaisia ja virolaisista puna-armeijaan pakkovärvättyjä sotilaita, miehitysjoukkojen perheitä, yhteistoimintatyyppejä jne.

Museovierailun jälkeen ostattelimme pakollisia tuliaisia Sadamarketista niin sukulaisille kuin itsellekin mm. tyttärelleni muumi-collegepuvun. Se kutistui ensimmäisessä pesussa melkein käyttökelvottomaksi. Myyjän äidinkieli ei ollut eesti. Kirjauduimme ulos hotellistamme ja hunttasimme D-terminaalia kohden. Söimme matkalla ties monennen wieninleikkeen ja sitten nousimme laivaan. Jonotukset alukseen ja sieltä pois olivat yhtä tylsiä kuin aikaisemminkin. Helsingissä olimme ajallaan ja kotikonnuille palasimme sunnuntai-iltana klo 21.00 aikoihin.


Yhteenveto

Yksi seurueemme jäsenistä sanoi matkan aikana ainakin kolme eri kertaa - Narvan linnassa, Narvajõesuun ja Peipsijärven rannoilla - että "tänne hän ei enää tule, nyt on tämä nähty".

Olivatko käynnit mainituissa paikoissa niin tyhjentävä kokemus, ettei tarvetta ole enää vierailla siellä uudestaan. Vai olivatko paikat niin tyhjänpäiväisiä, ettei niihin sen vuoksi kannata palata. Oli niin tai näin, matka sujui haavereitta ja ilman taloudellisia vahinkoja. Itse en ollut pystynyt siviilivelvollisuuksien vuoksi käymään kahteen vuoteen missään ulkomailla.

Viron kehitys on ollut positiivista ainakin kaiken sen perusteella, mitä matkan aikana näimme. Aikaisemmista matkakohteista sellaista ei ole voinut sanoa. Ainakin tuleva euroon liittyminen ja kerrottu öljynliuskeen tehokkaammasta hyödyntämisestä seuraava energiaomavaraisuusasteen ja energiaviennin kasvu todennäköisesti piristävät Viron taloutta merkittävästi.

Venäjä on Virolle pysyvä kohtalonkysymys. Viron pieni venäjämielinen vähemmistö taas vitsaus, jota Venäjä käyttää siekailematta hyväkseen. Toisin kuin Suomi Viro on liittoutunut paitsi taloudellisesti ja poliittisesti myös sotilaallisesti länteen vähentääkseen Venäjän vaikutusvaltaa ja uhkaa. Väestökysymys ratkeaa viimeistään ajan myötä Viron eduksi, jos se ei kohtaa uusia valtiollisia onnettomuuksia.

Kaikkea hyvää veljeskansalle!